keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Cottage Yes Please, Delhi, Intia
23.5 klo 23.15 gmt +5:30

Sannan viime postauksessa kirjoittama ”Iltapäivällä lähdemme junalla Delhiin, jossa on tarkoitus rentoutua ja tehdä ostoksia viimeiset päivät.” kuulostaa hyvältä. Mites se sitten käytännössä onnistuikaan..

Kaksi viime päivää olivat varmaankin reissun rankimmat päivät. Muutama tunti intialaisissa marketeissa on pahempi urakka kuin maraton. Järkyttävää huutoa joka puolelta, tavaraa pienissä kojuissa enemmän kuin Prismassa ja uskomattoman taitavat myyjät, jotka osaavat kaikki pienimmätkin kikat turistien rahojen viemiseksi.

Lähtökohtana asiakas on aina väärässä. Hinnat voivat olla alkuun monikymmenkertaisia oikeaan hintaan nähden. Esimerkiksi aurinkolaseista pyydetään 1300 rupiaa eli pariakymmentä euroa. Tähän monikaan turisti ei kehtaa sanoa vastaan alle sataa rupiaa, vaan alottaa tinkaamisen suoraan 200 rupiasta. Tällöin myyjä on jo saanut ainakin tuplahinnan laseistaan. Jos itse aloittaa 50 rupiasta, kauppiaat suuttuvat. Kun kaupasta kävelee pois, alkaa takaa kuulua nopeasti alenevia hintahuutoja, jotka päätyvät lähelle mitä itse on juuri sanonut. Kauppiaat todellakin osaavat tinkimisen jalon taidon.

Intialaisista basaareista löytyy aina myös täysin sopivia vaatteita. Jos paita mahtuu juuri ja juuri päälle, on se täysin sopiva. Jos paita on rikki, se on vain valmistusvirhe, ei hätää. Ööö, onhan. Omaa kengänkokoani 46 ei löydy vissiin koko maasta. Tämähän ei markkinoilla haittaa, vaan joka ikinen kenkämyyjä yrittää tyrkyttää koon 44 kenkää, johon kaveri käy liimaamassa oikean koon päälle tarran ”46”. No sehän muuttaa kengän oikeaksi.. Kun sanoo tuntevansa kyllä jalassaan, että kenkä on pieni, myyjä alkaa väittämään vastaan. Juuh, myyjähän sen tietää paremmin.

Eipä tässä siis paljon rentouduttu viimeisinä päivinä, mutta hauskaa oli. Marketeissa shoppailu oli mitä parasta urheilua, ja löysimme me ihan normaaleja kauppakeskuksiakin täältä, ei ihan koko aikaa jouduttu huutamaan myyjille.

Käytiin myös välillä kattomassa Delhin nähtävyyksiä, eipä niistä sen kummempia. Mielenkiintoisempi juttu oli entisen katulapsen kanssa tehty kävelykierros, jossa nykyään 21-vuotias jätkä kertoi millaista kaduilla oli elää. Yllättävintä oli kuulla, kuinka hauskaa ja vapaata kaduilla eläminen on. Sen takia monet katulapset eivät edes halua sieltä pois. Kuultiin kuitenkin sen verran pahoja puolia kaduilla asumisesta, että mieluummin pidetään kämppä Suomessakin. Kävelykierrokselle entisen katulapsen kanssa pääsee Salaam Baalak Trustin kautta (http://www.salaambaalaktrust.com/).

Ja milloin mennäänkään Suomeen? Lento lähtee reilun kahdeksan tunnin päästä.. Ei sitä oikein käsitä, että huomenna ollaan yhtäkkiä kotona. Kerromme kotiinpaluufiiliksistä vielä myöhemmin, sillä reissun paras hetki on ihan juuri edessä. Mestareiden liigan finaali ManU-Barcelona alkaa vartin päästä! Voisiko mikään reissu loppua hienommin?! Matsi loppuu vartin yli kaksi ja herätys on vartin yli neljä. Nyt pitää ruveta pakkaamaan, ettei joudu enää aamulla sitä tekemään.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Shanti Lodge, Agra, Intia
23.5 klo 11.04 gmt +5:30

Taj Mahal on upea. Käytiin ihailemassa rakkauden rakennusta lähempää tänä aamuna auringonnousun aikaan. Eilisestä saakka ollaan katseltu sitä hotellimme terassilta. Saisipa joka aamu herätä niin, että ikkunasta näkyy Taj. Muuten Agra on aika tylsä. Jos Agrassa ei olisi Tajia, ei täällä olisi mitään. Tai no, kärpäsiä vähän enemmän kuin muualla reittimme varrella.

Eilen käytiin katsomassa 47 asteen kuumuudessa pari muuta nähtävyyttä: Agran linnoitus ja pikku-Taj, joka sekin oli kovin komea. Matkaa hidasti rikshan temppuilu; se meinasi jatkuvasti kääntyä oikealle kuskin taistelusta huolimatta. Oli siis ajettava tien viereen korjaamolle. Siellä ehkä 12-vuotias korjaajapoika tsekkasi ongelman, hyppäsi kyytiimme ja kävimme ostamassa oikean vaijerin tien toisella puolella sijaitsevasta kaupasta. Sieltä takaisin korjaamolle, jossa meitä tuli ihmettelemään kahdeksan muuta pikkupoikaa. Kaiken härdellin keskellä korjaajapoika jaksoi flirttailla minulle; iski silmää ja hymyili maailman kauneimmin! Välillä toki vilkaisi Tuomaksen ilmettäkin, mutta tämän vain hymyiltyä jatkoi silmäniskujaan. Pian riksha oli kunnossa ja matka jatkui.

Kiertueen aikana kävimme ihailemassa Taj Mahalia kaupungin halkovan joen toiselta puolelta. Kuivan kauden vuoksi pääsimme hyvinkin lähelle rakennusta. Seuraamme tuppautui 15-vuotias poika, jonka ensimmäinen kysymys tietysti oli, olemmeko naimisissa. Se onkin hyvin yleinen kysymys täällä, kuten oli myös Nepalissa, sillä näissä maissa mennään nuorena naimisiin. Tyttö- ja poikaystävyyttä ei oikein tunneta. 15-vuotias kehui Tuomaksen olevan minulle juuri oikea mies ja meidän olevan tosi täydellinen pari, ja lopuksi hän vannotti meitä menemään pian naimisiin. Sanoimme juujuu, vaikka meidän kulttuurissamme ei olisi mikään ihme, vaikka vielä kymmenenkin vuoden päästä olisimme tyttö- ja poikaystävät.

Junamatka Varanasin pyhyydestä tänne Agraan sujui loistavasti. Yöjuna oli tosi toimiva, samoin kuin junan vessa. Lisämaksujakaan ei peritty tällä kertaa. Nukuimme leveillä pedeillä, joissa lakanatkin oli valmiina. Minä tosin käytin omia lakanoita, kuten kirppupelkoisena aina. Korvatulpat plokkasivat kaiken melun, ja auringon noustua oli kiva katsella maisemia. Naapuripedissä aseen kanssa nukkuneelta vartijamieheltä saimme teetä ja pientä naposteltavaa.

Tunti sitten pakkasimme rinkkamme toiseksi viimeistä kertaa tämän reissun aikana. Iltapäivällä lähdemme junalla Delhiin, jossa on tarkoitus rentoutua ja tehdä ostoksia viimeiset päivät. Tsekkasimme viimeksi Delhissä käydessämme sieltä kivan hotellin, joten majapaikkaakaan ei tarvitse metsästää.

Onhan tämä vähän haikeaa. Kuuden kuukauden mittainen elämänvaihe maailmanympärimatkaajana päättyy ensi torstaina. On kuitenkin aivan mahtavaa päästä Suomeen, nähdä perhe ja ystävät, saada ruisleipää ja hengittää puhdasta ilmaa. Suomessa ei myöskään jatkuvasti tarvitse pelätä, että kuolisi liikenteessä. Ainakaan Orimattilassa ei sitä pelkoa ole, ja siellä aion viettää ensimmäiset päivät Suomeen palattuani.

torstai 21. toukokuuta 2009

Hotel Surya, Varanasi, Intia
21.5 klo 8.50 gmt +5:30

On tämä pyhä paikka. Mihin vain Varanasissa menee, törmää johonkin uskontoon. Tai no, välillä voi törmätä roskakasaan tai kaupan sisällä olevaan lehmään. Ja välillä törmää kapealla kujalla pelattavaan krikettiin, kadulla olevaan kuolleeseen eläimeen tai joessa lilluvaan kuolleeseen ihmiseen. Mutta yleensä törmää johonkin uskontoon.

Varanasissa asuu vain reilu miljoona ihmistä, eli Intian mittakaavassa tämä on pikkukaupunki. En tiedä johtuuko tänne tulevista pyhiinvaeltajista vai mistä, mutta kaupungin keskusta on ruuhkaisin paikka missä ollaan käyty. Autoja ei ole juuri yhtään, mutta pyöriä, tuktukeja ja riksoja on kadut aivan pullollaan. Kävely ei ole siksi ihan ykkösvaihtoehto jatkuvien tööttäilyjen ja väistelyjen takia.

Onneksi tuktukit ovat halpoja. Kun tulimme kaupunkiin, mietimme että yritämme päästä parin kilometrin matkan bussiasemalta hotelliin maksimissaan sadalla rupialla. Kysyttiin hintaa, niin kuski aloittikin tinkaamisen 30 rupiasta. Hetken hiljaisuuden jälkeen Sanna sai sanottua ”No no no, ten rupees”, joka kävi kuskille mainiosti. Vaikka olisi ylihintaa, niin 15 eurosenttiä käy meille.

Keskustassa olevan vanhankaupungin kujat ovat metrin tai parin levyisiä sokkeloita. Onneksi siellä ei vastaan tule kuin kävelijöitä. Tai no lehmät tietysti välillä tukkivat tiet ja välillä pitää pelätä lentävää krikettipalloa. Löydettiin sokkeloista kattoravintola, josta oli näkymät koko kaupungin ja Gangesin ylle. Korkeuksista kaupunki näytti auringon laskiessa hienolta ja rauhalliselta. Vanhat rakennukset, hindutemppeleiden katot ja muslimien minareetit tuovat pyhää tunnelmaa. Katoilla hyppivät kymmenet apinat olivat ainoa kaduilla olevasta kaaoksesta muistuttava tekijä.

Ganges-joki on ihmisille kaikki kaikessa. Lähdimme toisena aamuna auringonlaskun aikaan joelle veneilemään. Koko kaupunki tuntui olevan hereillä jo ennen puoli kuutta. Pyhät miehet tekivät aamutoimiaan joen rannalla. Kymmenet ihmiset pesivät joessa pyykkiä ja sadat olivat menneet aamupesulle. Pyhiinvaeltajat kylpivät ja joivat pyhää vettä, ja papit siunasivat vedestä tulevia. Lehmät ottivat myös kylpyjä joessa ja kulkukoirat juoksentelivat rannalla. Mutta tämähän ei vielä mitään.

Kahdessa paikassa joen rannalla poltetaan hindujen ruumiita 24 tuntia vuorokaudessa, ja tuhkat heitetään jokeen. Ennen polttoa ruumiita pidetään joessa, jotta sielu puhdistuu. Melko usein ruumiit eivät ehdi palamaan kokonaan, joten ruumiinosia lentää jokeen. Reilun tunnin jokiristeilyn aikana näimme myös kaksi kokonaisena veteen heitettyä ruumista. Kuskimme selitti, että heillä ei ollut sukulaisia, joten sairaalasta ne heitetään jokeen sellaisenaan. Madventuresin mukaan kolibakteeriarvot ovat joessa 300 000 kertaa korkeammat, kuin normaalissa uimavedessä. Jätettiin uinnit tällä kertaa väliin.

Hotellilla sen sijaan uskallettiin uida. Reilu vuorokausi pyhässä kaupungissa oli niin raskas, että otettiin tokana päivänä hieronta, käytiin höyrysaunassa ja lilluttiin hotellin ei niin pyhässä, mutta vähemmän ruumiita sisältävässä altaassa.

Mainostettiinko jo muuten intialaista ruokaa? Se on vaan niin tajuttoman hyvää. Nepaliin mennessäkin odotimme innoissamme paikallista ruokaa, mutta se ei yllättäen ollut niin erikoista, intialaiseen verrattuna todella mautonta. Vaikka täällä ruoka olisi kuinka hyvää, tekee välillä mieli jotain muuta. Eilen kuultiin että hotellin vieressä on McDonalds, joten lähdettiin sinne lounaalle. Sanna uskaltautui ottamaan McVeggie-aterian, mutta itse otin ihan perus Chicken Maharadja Mac -aterian. Punaista lihaa ei siis saanut Mäkistäkään.

Tänä iltana lähdetään Agraan yöjunalla. Saa nähdä millainen kokemus siitä tulee.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Hotel Surya, Varanasi, Intia
19.5 klo 6.10 gmt +5:30

Chitwanin kansallispuisto oli mahtava paikka. Sarvikuonoja, kauriita, riikinkukkoja, krokotiileja, norsuja ja norsuvauvoja sekä kaunista luontoa riitti silmänkantamattomiin. Oli todellakin oikea valinta viettää Annapurnalla trekkaamisen jälkeiset päivät kansallispuiston kauneudessa.

Ja mahtui Chitwanin-visiitille jännitystäkin. Lähdimme heti ensimmäisenä päivänä elefanttiajelulle. Istuimme metrien korkeudessa reippaan norsumme selässä, ja perässä tuli viisi samanlaista otusta turistit taakkanaan. Alku meni hyvin; näimme kaksi kaunista kaurista ja viisi komeaa sarvikuonoa, joista yksi oli vielä ihan lapsi. Kyseiset sarvikuonot ovat yksiä maailman harvinaisimmista eläimistä, mutta Chitwanissa niitä on jäljellä muutama sata kappaletta.

Sitten saavuimme joelle, jossa norsujen oli tarkoitus juoda ja vilvoitella. Norsu toisensa jälkeen asteli matalahkoon jokeen, ja me turistit pysyimme elefanttien selässä. Joka norsun selässä oli viisi ihmistä, joista yksi oli norsun ohjaaja.

Yhtäkkiä yksi ohjaajista oli kumossa joessa, ja elefantti talloi häntä suurilla jaloillaan. Hetkeä aikaisemmin olimme ihmetelleet saman ohjaajan kovia otteita norsuaan kohtaan ja lisäksi hän taiteili seisten norsun pään päällä. Aina kun mies yritti luikerrella norsulta pakoon, talloi norsu häntä. Turistit tuijottivat tilannetta kauhuissaan, norsujen ohjaajat rupesivat huutamaan ja eläimet ääntelehtimään kovaäänisesti. Näyttää aika pahalta kun yli neljän tonnin painoinen norsu astuu ihmisen päälle.

Pitkiltä tuntuneiden sekuntien jälkeen tallojanorsu rauhoittui ja mies lähti ajelehtimaan virran mukana. Hän sai kammettua itsensä rantaan, jossa istui pitkän tovin pää käsien välissä, ilmeisesti täysin shokissa. Jonkun ajan kuluttua paikalle tuli jeeppi, jolla mies ei suinkaan lähtenyt sairaalaan, vaan johon tallojanorsun selässä olleet turistit menivät. Haavoittunut mies autettiin takaisin norsunsa selkään, jonne hän meni makaamaan jalkaansa pidellen. Elefanttimme ohjaaja selitti, että vain fantin oma ohjaaja voi ohjata sitä, mikä kuulosti kyllä vähän oudolta. Sen vuoksi haavoittuneen miehen täytyi tyytyä hitaampaan sairaalakuljetukseen.

Palattuamme kansallispuistosta takaisin ihmisten ilmoille, oli meitä vastassa koko kylä. Sana onnettomuudesta oli kiirinyt, ja kaikkien piti päästä todistamaan saapumistamme. Seuraavana päivänä kuulimme hotellimme (nätti ja siisti Hotel Rainforest) oppaalta, että norsun tarkoituksena oli tappaa mies, ja se olisi sen tehnytkin elleivät muut norsut olisi huudoillaan vaatineet tallojanorsua lopettamaan. Mies oli vielä seuraavana päivänä sairaalassa. Ruhjeita oli tullut, mutta ei ilmeisesti mitään hengenvaarallista.

Myöhemmin kansallispuistossa kävimme joella kanoottiajelulla krokotiilien kanssa (näimme yhden pienen). Sitten menimme norsujen kasvatuskeskukseen, jossa näimme Nepalin ensimmäiset muutaman kuukauden ikäiset elefanttikaksoset sekä neljä päivää sitten syntyneen pienokaisen. Kävimme myös kylvettämässä hotellimme norsua joessa. Ison eläimen kanssa joessa uiskentelu oli varmasti ihmisten ja eläimen lempipuuhaa.

Kahden Chitwanin yön jälkeen alkoi matka Intiaan. Olimme ostaneet Katmandusta eräältä matkatoimistolta paketin, joka sisälsi trekkauksen Annapurnalla, Chitwanin majoituksen ja huvitukset sekä kaikki matkat Katmandusta Varanasiin Intiaan. Chitwanissa hyppäsimme aamulla bussiin, jolla pääsimme viiden tunnin köröttelyn jälkeen rajakaupunki Sunauliin. Siellä odottelimme muutamia tunteja ja saimme Katmandun matkatoimiston kanssa samaan ketjuun kuuluneelta toimistolta kuitin, jolla Intian puolella oli tarkoitus saada liput ja ohjaus oikeaan Varanasin bussiin. Rajan ylitys meni sujuvasti, mutta sittenhän ne vaikeudet alkoivat.

Löysimme mielestämme oikean miehen, joka vei meidät toimistoonsa bussilippuja hakemaan. Toimistossa kuulimme, että kyseistä bussia ei sinä päivänä menekään Varanasiin. Ainoana vaihtoehtona oli kuulemma express-bussi, josta joutuisimme maksamaan lisähintaa. Vaadimme ja vaadimme oikeaa bussia, mutta miehet pysyivät tarinassaan: meidän bussia ei sinä päivänä menisi. Meillä ei heidän mukaansa ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä express-bussiin ja maksaa rupioita välistä. He ohjasivat meidät kämäseen bussiin, ja vaativat express-lisän lisäksi maksua vielä rinkoista ja repuistakin. Taistelimme vastaan, mutta koska kukaan paikallinen ei tuntunut puhuvan englantia, tai ainakaan uskaltanut meitä auttaa vahvistamalla sitä, joutuvatko hekin maksamaan isoista matkatavaroista, ei meidän auttanut muu kuin maksaa. Takaisin Nepaliin emme enää pystyneet palaamaan, ja soitto matkatoimistoon olisi maksanut maltaita.

Intialaiset ovat hermostuvaa väkeä, meinasin nimittäin saada turpiini siinä selkkauksessa, sillä en vain pystynyt olemaan hiljaa. Loppuvaiheessa luovutin, sillä Tuomas vaati minua pitämään suuni kiinni. Häviötä tuli alle 15 euroa, mikä ei ole summa eikä mikään ottaen huomioon viime kuukausien rahanmenon. Olisi voinut myös käydä kamalammin: meidät olisi voitu vaikka ryöstää. Ryöstöiltä olemme onneksi tällä reissulla selvinneet. Kop, kop vaan.

Yhdentoista tunnin matkustamisen jälkeen, kello viisi aamulla, saavuimme vihdoin Varanasiin. Vaikka penkit olivatkin surkeat eikä jaloilla ollut kunnon tilaa, oli bussimatka aika helppo. Nukkuakin pystyimme aina pieniä pätkiä. Tässä reissatessa on tottunut huonoihin matkustusasentoihin monet kerrat, kuin myös saastaisiin vessoihin, huijaaviin ihmisiin ja siihen, että on puoli vuorokautta ihan läpimärkä hiestä. Varmasti kehuimmekin reissun alkuvaiheessa Väli-Amerikan busseja, mutta kehutaan nyt vielä: Väli-Amerikassa yöbussit olivat aivan mainioita. Tilaa oli, penkin sai käännettyä hyvään asentoon ja tietkin olivat tasaisia. Siellä kannattaa ehdottomasti matkustaa bussilla.

Nyt olemme supersiistissä Surya-hotellissa ja rupeamme nukkumaan. Kello soi puolen päivän aikaan, jolloin aiomme pulahtaa hotellin uima-altaaseen. Sitten on aika lähteä tutustumaan ehkä maailman vanhimpaan kaupunkiin, johon niin monet taivaltavat viimeisiksi elinhetkikseen. Hindut uskovat, että mikäli kuolee tietyllä alueella Varanasissa, pääsee taivaaseen. Kaupungissa poltetaan yötä päivää näitä ruumiita, ja sen me aiomme todistaa täällä ollessamme.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

T’hic T’hak Restaurant, Pokhara, Nepal
15.5 klo 20.15 gmt +5:45

Nyt sattuu jalkoihin! Viimeiset neljä päivää käveltiin matkamme upeimmissa maisemissa Annapurnan alueella lumihuippuisten vuorten vieressä. Huomenna lähdetään Nepalin etelärajalle Chitwanin kansallispuistoon katselemaan viidakkoa. Nepalissa on vähän vaikeaa saada blogia päivitettyä, sillä sähköt katkaistaan joka päivä moniksi tunneiksi. Katmandussa sähköt oli poissa lähes koko päivän, mutta täällä katko tulee yleensä illalla juuri kun valoa ja sähkövempeleitä tarvittaisiin.

Tultiin Katmandusta bussilla Nepalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Pokharaan. Matkalla käytiin laskemassa pari tuntia koskea kumiveneellä. Tai jokihan se oikeammin oli, mutta aika monta koskentynkää matkalle mahtui. Hauskaa touhua, hiki meinasi välillä tulla, mutta vesi viilensi kuohuissa. Kuviakin otettiin meidän vedenkestävällä filmikameralla, joten ehkä viikon päästä nähdään millaisia tuli.

Koskenlaskun jälkeen hypättiin paikalliseen bussiin. Kuulimme, että vaarallisin asia Nepalissa ei ole vuorikiipeily, vaan paikallisbussilla matkustaminen. Siltä se myös tuntui kapeilla vuoristoteillä. Bussissa soitettiin jälleen paikallista musiikkia niin kovaa kuin kaiuttimilla pystyi, ja lisä-ärsytyksenä bussin töötti oli noin kymmenen sekuntia pitkä sävelmä. Sitä kun painaa 15 sekunnin välein niin johan alkaa bussissa olla tunnelmaa. Matkalla tuli myös parin sentin kokoisia rakeita, mikä ei tehnyt oloa yhtään turvallisemmaksi. Ja tokihan nyt rengaskin puhkesi ennen perille pääsyä.

Seuraavana aamuna lähdettiin jälleen toisella paikallisbussilla parin tunnin eli alle 30 kilometrin päähän Pokharan kaupungista. Sitten jätettiin bussi ja lähdettiin kävelemään kohti vuoria. Retkikuntamme kolmas jäsen oli oppaamme-rinkankantajamme Krishna, joka on käynyt esimerkiksi Mt. Everestin perusleirillä yli 50 kertaa. Ensimmäisenä päivänä kävelimme upeassa laaksossa hieman alle kolme tuntia. Kännyn askelmittari näytti 12 000 askelta ja nousua kertyi 500 metriä. Kilometreistä ei kellään ole vuorilla hajua, kaikki matkat lasketaan tunneissa tai päivissä.

Toka päivä trekillä oli raskain. Käveltiin hiukan alle 4,5 tuntia ja lähes koko ajan ylöspäin. Nousua 1400 metriä ja askelia 19 500. Maisemat muuttuivat hienommiksi koko ajan ylöspäin noustessa, tosin lumihuippuja emme päivän aikana vielä nähneet. Sadekausi on täällä juuri alkamaisillaan, mutta ilmat ovat mitä mainioimmat. Vuorilla oli aamuisin pilvetöntä ja hiljalleen pilvet alkoivat kertyä päivän valjetessa. Iltapäivällä perille päästyämme alkoi satamaan vettä. Raikkaassa ilmassa alkoi myös väsyttämään. Aamuisin herätys oli 6.30. Päikkärit vedettiin joka päivä heti hotelliin päästyämme ja yöunet alkoivat kahdeksan tienoilla.

Kolmantena päivänä herätys oli jo 4.30. Tavoitteena oli 3210 metrin korkeudessa oleva Poon Hill, josta näkyy lähes kaikki Annapurnan alueen vuorenhuiput. Ennen auringonnousua olimme nousseet reilut 300 metriä majapaikastamme, ja maisemat olivat tähänastisen elämän hienoimmat. Kolme yli 8000 metrin huippua ja monta yli 7000 metristä näyttävät livenä aika uskomattomilta, valokuvat eivät oikein pysty kertomaan, millainen maisema on.

Koko aamupäivän vaellusta hallitsi lumiset huiput. Iltapäivällä pääsimme vihdoin kunnon alamäkeen ja päivän aikana laskua tuli lopulta 1400 metriä. Nousua oli sitä ennen puoli kilometriä. Aikaa tähän kului noin kuusi tuntia ja askelia 15 000. Lonely Planet suositti jakamaan kyseisen matkan kolmeen päivään, joten jalat alkoivat olla perillä aika hellinä.

Neljäs ja vika päivä oli reilun neljän tunnin alaspäin kävely tajuttoman suuressa laaksossa. Takana kolme lumihuippua ja laakson pohjalla iso koski. 17 500 askelta ja kilometrin lasku saivat pohkeet ja penikkalihakset melko kipeiksi.

Yhteensä trekki oli kännykän mukaan 17,5 tuntia, 64 000 askelta ja 53 kilometriä. Nousua 2400 metriä kartalla, mutta pikkumäet matkalla lisäävät korkeuseroja varmaan puolella. Trekin jälkeen hypättiin jälleen paikallisbussiin, josta oli tällä kertaa takajouset unohtuneet kokonaan. Kahden tunnin matka tuntui enemmän Linnanmäen laitteelta kuin bussimatkalta.

Nepalilaiset mummot ovat melko kovia. Vuoriston jyrkillä teillä kymmenet kasikymppisen näköiset kantoivat metrin kokoisia pinoja polttopuita selässään. Talon rakennuskamat vietiin yleensä aaseilla, mutta jokunen betonisäkki meni myös mummovoimalla vuorille. Kovin teräsmummo oli kiivennyt kymmenen metrin korkeuteen puuhun katkomaan oksia. Siinä sitten suomalaisnaisille haastetta eläkepäiviin.

Tämä päivä lepäiltiin Pokharassa. Eilen illalla kadulla tuli vastaan parinkymmenen metrin välein koululaisia, jotka mainostivat tämäniltaista näytelmäänsä Romeo ja Juliaa. Sannan mukaan lapset olivat niin söpöjä, että käytiin katsomassa näytelmä äsken. Ja näytelmä oli tietysti Sannan mukaan aivan ihana. Nyt voidaan sanoa että ollaan käyty teatterissakin matkan aikana.
Je, huomenna mennään kuumuuteen taas. Toivottavasti nähdään sarvikuonoja.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Café Cozy, Katmandu, Nepal
9.5.2009 klo 20.00 gmt +5:45

Terveisiä Nepalista! Tulimme Katmanduun Delhin kautta pari päivää sitten. Varhain huomenaamulla lähdemme Annapurnalle neljäksi päiväksi vaeltamaan, joten pikainen postaus tässä välissä.

Katmandu on ehkä pölyisin pääkaupunki, missä olen koskaan ollut. Täällä köhityttää aivan jatkuvasti, minkä vuoksi sekä paikalliset että turistit käyttävät hengityssuojia kaupungin keskustassa. Keskusta on pullollaan tööttäileviä autoja ja riksoja. Tänään teimme retken korkealla kukkulalla sijaitsevaan Monkey Temppeliin. Takaisintulomatkalla taksi tööttäsi 330 kertaa (±20) 24 minuutin ajomatkan aikana eli keskimäärin yksi tööttäys 4,3 sekunnin välein.

Kadut ovat niin kapeita, että kaksi autoa mahtuu juuri ja juuri vastakkain. Lisäksi katujen viereltä ja välillä myös keskeltä löytyy pieniä temppeleitä. Ruuhkien maksimoimiseksi poliisit ovat katkaisseet katuja sieltä täältä. Tilanne maassa on melko outo, hallitus kaatui viime viikolla ja uutta ei ole vielä saatu kasaan. Maoistisissit hallitsevat maaseudulla ja kiristävät silloin tällöin myös turistien rahoja.

Katmandussa säästetään sähköä, mikä vaikuttaa suuresti paikallisten elämään. Sähköt ovat kaupungista pois melkein koko päivän ajan. Aggregaatit ovat käytössä isossa osassa keskustaa, joten turisti ei sähkökatkoksia juuri huomaa. Iltakahdeksalta mölyävät aggregaatit voidaan jälleen sammuttaa.

Ihmiset ovat täällä ystävällisiä, samoin kuin Intiassa. Tapasimme tänään Krishnan, joka on oppaanamme Annapurnalla seuraavien päivien ajan. Menomatkalla vuorille pääsemme testaamaan vihdoin raftingia, jota olisi voinut kokeilla Uudessa-Seelannissakin. Laskemme koskea noin kymmenen henkeä vetävässä kumiveneessä kolmen tunnin ajan.

Katmandun keskusta on pullollaan kauppoja, jotka tarjoavat varusteita vuorille. Trekkaus onkin selkeästi kovin juttu Nepalissa. Me emme kauhean ylös mene, joten pärjäämme aika hyvin omilla kamppeillamme.

Huomisaamuna päästään onneksi pois Katmandun pölystä. Tänne ei enää palatakaan tällä reissulla, sillä jatkamme matkaa maitse Intiaan – mikäli bussit eivät ole lakossa, kuten kuulemma usein ovat.