keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Hostel Kafka, Antigua, Guatemala
30.12.2008 klo 16.55 gmt -6

Jäätiin Antiguaan jumiin. Ollaan vaihdettu yhden tai kahden päivän välein kotia koko reissun ajan. Nyt löysin jostain pienen flunssan, ja päätettiin että ollaan muutama päivä paikallaan. Vietetään vuodenvaihde täällä, pitäisi olla ihan hyviä bileitä kaupungissa. Ensi vuoden toisena päivänä lähdetään Hondurasiin päin.

Mä olen maannut hostellilla ja katsonut Simpsoneita ja leffoja koko päivän. Sanna kävi kaupungilla pyörimässä, tuli käymään kotona ja lähti salsatunnille. Saa nähdä mitä se keksii pääni menoksi sen jälkeen.

Hostellissamme on ensimmäistä kertaa hyvin toimiva netti, joten olemme saaneet päivitettyä blogia vähän enemmän. Oikeassa reunassa on kuvagalleria. Kun painaa kuvaa, aukeaa uusi ikkuna. Sieltä kun painaa ”Käyttäjän Tuomas Galleria”, niin näkee enemmänkin kuvia reissultamme. Yritetään pistää niitä sinne tasaiseen tahtiin. Tai ainakin aina kun nettiyhteydet toimii.

Antiguassa on aika viileää, ja pari kertaa on tullut jopa pientä tihkua alas. Hyvää vaihtelua välillä, pian mennään taas kuumuuteen Karibianmerelle.

Nyt pitää mennä jatkamaan leffan katselua, käy liian rankaksi tämä riippumatossa kirjoittaminen.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Hostel Kafka, Antigua, Guatemala
28.12.2008 klo 19.15 gmt -6

Antigua on nätti. Kaupungissa on samaa tyyliä kuin Oaxacan kaupungissa Meksikossa, mutta täällä on huomattavasti enemmän turisteja. Ja hinnat ovat sen mukaiset. Kävin muutamassa vaatekaupassa ja tuntui aivan siltä, kuin olisin kulkenut Helsingin putiikeissa. Ei sillä, että voisin tällä reissulla paljoa shoppailla. On kuitenkin ihanaa katsella ja haaveilla siitä, mitä kaikkea ostaisi jos voisi.

Löysin aivan ihanan laukun. Se on keltainen, tehty puuvillasta ja aivan tosi makea! Ongelma vain on siinä, että joudun kantamaan sen kuten myös kaikki muutkin ihanat laukut ja paidat ja kengät ja korut, jotka tällä reissulla päätän ostaa. Onhan tietysti vaihtoehto: voisin shoppailla ja lähettää ostokset Suomeen! Kätevää, eikö vain siskot? Täytyy laittaa harkintaan.

Atitlan-järven kolmas kohteemme eli San Marcos oli pikkiriikkinen. Päätimme viettää kylässä kaksi yötä, sillä löysimme siistin ja edullisen hotellin. Kylässä oli vain muutama päällystetty katu, joten kuljimme lähes kaikkialle polkuja pitkin. Polut olivat keskimäärin metrin leveitä, usein kapeampia. Kerran meitä vastaan tuli suurta polttopuukasaa selässään kantava mies, ja meidän täytyi perääntyä parikymmentä metriä, jotta ohittaminen onnistui.

Samoihin aikoihin kylässä vierailleen opiskelukaverini Tuiskun sanoin San Marcos oli täynnä new age -hörhöilyä. Oli meditaatiota, rajatietokurssia, kivihoitoa, jos jonkinmoista joogaa ja vaikka mitä. Jotkut uskovat, että kylässä on erityistä henkistä voimaa. Itse entisenä astangajoogina voin ehkä hieman ymmärtää, mutta Tuomashan nauroi koko touhulle. No, pääasia että kylä oli rauhallinen.

Vaikka lihakset olivatkin kipeät tulivuorelle kiipeämisen johdosta, päätimme eilen vuokrata kajakin ja lähteä Atitlan-järvelle melomaan. Valitsimme kajakkimallin, johon mahduimme molemmat. Saimme vinkin meloa rannan suuntaisesti oikealle, jolloin vastaan tulisi noin 40 minuutin melonnan jälkeen kiva biitsi. Suuntasimme sinne, kävimme uimassa ja lähdimme takaisin. Kajakkivuokraaja varoitti, että kello kahden jälkeen järvellä alkaisi tuulla ja aallot olisivat sen mukaiset. No, paluumatkalla tuuli tietysti yltyi.

Kun lähdimme melomaan San Marcosista, oli heti ensimmäisen niemen takana kallio, josta kundit hyppivät veteen. Palatessamme takaisin olimme aivan varmoja, että kyseinen kallio siinsi kaukana edessämme. Suuntasimme siis sitä kohti sivuille katsomatta. Ohitimme kallion ja kappas, kajakinvuokrausmestaa ei näkynyt missään. Uskoimme sen vain olevan kauempana, joten jatkoimme melomista. Tässä vaiheessa aallot olivat jo melkoiset. Jonkin ajan kuluttua löysimme sataman, joka ei ollut San Marcos vaan viereinen kylä! Olimme siis ohittaneet kotisataman – ja reippaasti! Ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Vielä noin puoli tuntia, ja olimme palanneet lähtöpisteeseemme.

Käsiä särki, vatsaa kurni ja oli hieman vilukin, sillä tuuli oli jo yltynyt melkoiseksi. Kajakin vuokrannut mies kertoi meidän olleen järvellä kolme tuntia. Uintibreikki kesti noin vartin, joten olihan treeni! Uni tuli illalla nopeasti suurten pasta-annosten jälkeen.

Tänä aamuna heräsimme seitsemältä. Lähdimme lautalla Panajacheliin, ostimme croissantit ja mehut matkaeväiksi ja hyppäsimme Antiguan-bussiin. Vajaan kolmen tunnin matkan aikana ehdimme tutustua losangelesilaiseen matkaseurueeseen. Tulimme hyvin juttuun ja saimme heiltä erinomaisia vinkkejä. Tänne Antiguaan tultuamme sovimme treffit illaksi ja kävimme kuulemassa lisää vinkkejä siitä, mitä Los Angelesissa kannattaisi tehdä. Nyt on vinkkejä vaikka muille jakaa. Vielä kun saamme kaupungissa parhaillaan lomailevien Vilman ja Joonan vinkit, niin päivät ovat täynnä. Jes!

Hups, tee jäähtyy. Täytynee keskittyä sen nautiskelemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Täällä soi Björk.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Hotel Quetzal, San Marcos, Lake Atitlan, Guatemala
26.12.2008 klo 18.00 gmt -6

Terveiset Atitlan-järven rannalta! Saavuimme järvelle jouluaattona, joten tämä on kolmas päivä tulivuorten keskellä. Ensimmäisen yön vietimme Panajachelissa, toisen San Pedrossa. Nyt olemme San Marcosissa, jossa asuu 3000 asukasta. Maisemat ovat kerrassaan upeat, järvi on keskellä vuoristoa ja tulivuoret nousevat lähes suoraan vedestä.

Matkamme Meksikosta Panajacheliin kesti lopulta vaivaiset 20 tuntia. Saimme ensimmäiset maistiaiset Guatemalasta jo rajalla, joka piti ylittää kävellen. Bussi jätti meidät Meksikon puolelle, jossa näytimme passimme viranomaisille. Kävelimme sillan yli Guatemalaan, ja teimme samat toimet paikallisille rajavartijoille. Koko rajan ylittävä silta ja tienoo oli täynnä miehiä, jotka halusivat vaihtaa rahamme paikalliseen valuuttaan. Naiset yrittivät myydä kankaita, koruja ja hedelmiä, ja eräs mies pyyteli jopa passejamme nähtäväksi. Tunnelma oli parhaimmillaan lähes yhtä kaoottinen kuin Salon iltatorilla Yön soittaessa Joutsenlaulua.

Rajalla vaihdoimme 100 pesoa eli 6 euroa Guatemalan quetzaleiksi. Itse yritin tingata takaisin saatavaa summaa 65 quetzaliin, joka ei jostain syystä miehelle kelvannut. Saimme lopulta 55 quatzelia ja luulimme, että sinisilmäisiä suomalaisturisteja jälleen huijattiin. Nettiin päästyämme tarkastin kurssin ja huomasin, että mies veti välistä kokonaiset kaksi prosenttia eli noin 12 eurosenttiä! Taisi kilpailu olla rajalla melko kovaa..

Rajalta päästyämme hyppäsimme takaisin bussiin, joka jätti meidät muutaman tunnin matkan jälkeen vilkkaaseen risteykseen lähelle Lake Atitlania. Sieltä meidän piti jatkaa matkaa omin keinoin. Risteyksessä tajusimme, että rajan markkinatunnelma oli vasta alkusoittoa. Kymmenet tyypit halusivat heittää meidät järvelle, ja ensimmäiset tarjoukset alkoivat 70 jenkkidollarista. Pikkubussiyrittäjät jopa valehtelivat, ettei jouluaattona kulje paikallisia linja-autoja. Noin vartin pyörittyämme olisimme jo päässeet järvelle 40 dollarilla, mutta tiesimme, että paikallisilla liikennevälineillä perille pääsisi murto-osalla siitä.

Tiedustelimme useilta bussikuskeilta heidän määränpäätään, ja lopulta löysimme oikean bussin, joka suuntasi Atitlan-järvelle. Kyseessä oli paikallinen chicken-bussiin eli vanha koulubussi Yhdysvalloista. Bussissa viereemme sattui paikallinen nainen, joka näytti kerrankin siltä, ettei hän ollut myymässä meille mitään. Hän ei osannut pätkääkään englantia, mutta pystyimme hyvin kommunikoimaan loistavalla espanjan taidollamme. Vielä ennen lähtöä risteyksestä toinen bussi tuli viereemme, ja nainen kertoi, että sillä pääsisi perille vielä nopeammin. Hyppäsimme siis bussiin naisen kanssa, ja noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme vuoristossa, josta näimme Atitlan-järven puoli kilometria alempana. Nainen kertoi, että jälleen pitäisi hypätä pois ja vaihtaa kyytiä. Vaihdoimme pick-upiin, ja ajoimme vuoriston serpentiiniteitä alas parikymmentä minuuttia. Sitten olimmekin jo määränpäässämme Panajachelissa. Perillä yritimme antaa naiselle loput pesomme, mutta hän hymyili vain iloisesti ja kieltäytyi ottamasta rahojamme. Hän oli varmasti ainoa ihminen Guatemalassa, joka ei halua rahojamme..

Panajachel on Atitlan-järven suurin kaupunki. Asukasmäärä on 28 000. Vietimme kaupungissa yhden yön hotellissa nimeltä Mario’s Rooms. Jos matkustatte Panajacheliin, niin menkää sinne, paikka oli aivan loistava ja hinta edullinen. Näimme Panajachelissa enemmän valkoihoisia kuin missään muualla Lontoosta lähdön jälkeen. Kaupungissa oli paljon turisteja, mutta kaduilla vilisi myös latinoja ja alkuperäisasukkeja eli Maya-intiaaneja. Olimme alun perin kuulleet, että kaupunki olisi huono paikka, mutta me molemmat pidimme siitä. Illalla kävimme syömässä jouluaterian ravintolassa, jossa kaksi muusikkoa veti ikivihreitä.

Toisena päivänä otimme veneen järven toiselle puolelle San Pedron kylään. Olimme kuulleet, että siellä on järven paras meininki, vaikka asukkaita on vain 6 000. Jostain syystä kylä ei aivan vakuuttanut meitä. Pienet kadut ja jyrkät rinteet eivät olleet erityisen kauniita, eikä koko kylästä saanut oikein otetta. Keskustassa näimme kuitenkin joulujuhlan, joka poikkesi suomalaisista jouluriennoista. Koko kylä oli saapunut torille, johon tuli naamioituneiden ihmisten kulkue. Erilaiset hahmot nousivat korokkeelle yksitellen ja ottivat naamionsa pois. Jostain syystä kaikkien paikalla olleiden mielestä tämä oli hyvin hauskaa. Meidän lisäksemme näimme paikalla vain muutaman länsimaalaisen, joten traditio vaikutti hyvinkin paikalliselta.

Nukuttuamme yön viiden euron kämäsessä hotellihuoneessa, nousimme ylös puoli tuntia kukonlaulun jälkeen. Hotellin takapihalla siis oli kukko, joka ryhtyi huutamaan omaa sanomaansa puoli viideltä. Me lähdimme kello kuusi kiipeämään kohti San Pedron tulivuoren 3020 metrin korkeudessa olevaa huippua. Urakkaa tosin helpotti se, että San Pedron kylä sijaitsee reilun 1500 metrin korkeudessa, joten nousua oli vain hieman alle Halti-tunturin verran.

Kipusimme ylös reilusti yli 60-vuotiaan Manuel-oppaan ja hollantilaispariskunnan, Lauran ja Rythin kanssa. Kahden tunnin nousun jälkeen Laura jätti leikin kesken. Hän sanoi jäävänsä odottamaan, että palaamme ylhäältä. Sanna sen sijaan jatkoi suomalaisella sisulla loppuun asti, ja lähes neljän tunnin kipuamisen jälkeen pääsimme huipulle.

Huippu oli pilven sisällä, joten näkymät eivät olleet yhtä hienot kuin alempana, mutta fiilis oli sitäkin parempi! Ohi kiitäneet pilvet olivat näkemisen arvoisia, harvemmin niitä on nähnyt muualla kuin lentokoneessa. Tulivuori oli aktiivinen viimeksi 500 vuotta sitten, joten koko vuori kraatereineen oli puiden ja muun kasvuston peitossa. Kasvien ja puiden peitossa olevaa kraateria ei edes olisi tunnistanut, jos opas ei olisi kertonut sen sijaintia.

Alaspäin tuleminen oli kuin olikin huomattavasti helpompaa kuin ylöspäin meneminen. Reilun kolmen tunnin paikallaan seisoskelun jälkeen Laura näki jälleen meidät. Olisikohan ollut parempi fiilis, jos olisi jaksanut huipulle? Noin seitsemän ja puolen tunnin urakan jälkeen pääsimme takaisin lähtöpisteeseen. Kännykän askelmittari näytti 26 000 askelta ja 18.2 kilometriä.

Ansaitun lounaan jälkeen lähdimme veneellä kohti San Marcosia. Täältä löysimme mukavan hotellin, jossa vietämme seuraavat pari yötä. Päivän urakka oli niin suuri, että palkitsimme itsemme avaamalla turkinpippuripussin. Viivi ja Laama, kun treffaamme maaliskuussa Australiassa, voisimme haluta pari pussia tuliaisiksi, vink vink!

Huomenna tarkoituksena on lähteä Atitlan-järvelle melomaan. Saa nähdä, missä kunnossa lihakset aamulla ovat. Nyt lähdemme kuitenkin tutustumaan San Marcosiin.

torstai 25. joulukuuta 2008

Bussissa Guatemalassa, 100 km Meksikon rajalta,
24.12.2008 klo 9.15 gmt-6

Hyvää joulua kaikille! Täällä ei joulufiilis ole ihan samalla tavalla iskenyt päälle kuin normaalisti Suomessa. Onneksi bussissa pyörivä espanjaksi dubattu Yksin kotona -elokuva tuo joulufiilistä tännekin. Joulukoristeitakin näkyy monissa paikoissa, mutta palmut niiden ympärillä eivät vain jotenkin sovi kuvaan. Ainakin Meksikossa erilaiset juhlat alkoivat jo 12.12, joten joulu tuntuu olevan vain yksi juhla muiden joukossa. Onneksi joulua vietetään joka vuosi, joten ensi vuonna pääsemme taas syömään kinkkua ja rosollia perheidemme kanssa.

Lähdimme Puerto Escondidosta eilen illalla 17.30. Perille Tapachulaan pääsimme hieman ennen seitsemää aamulla. Sieltä tarkoituksenamme oli ottaa taksikyyti Guatemalan rajalle, josta olisimme jatkaneet paikallisilla busseilla kohti Atitlan-järveä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat – parhain päin!

Tapachulan linja-autoasemalla tiedustelimme eräältä bussikuskilta hyvällä espanjallamme, miten pääsisimme Guatemalaan. Mies osoitti bussia takanamme. Hetken ihmeteltyämme tajusimme, että vieressämme oleva ensimmäisen luokan bussi oli lähdössä juuri sillä sekunnilla Guatemala Cityyn! Reitti sinne kulki aivan määränpäämme vierestä, ja bussikuski lupasi kertoa meille oikean kohdan, jossa tuli hypätä pois. Alle kymmenen minuutin Tapachulassa käynnin jälkeen istuimme siis jälleen bussissa!

Meksikon bussit ovat loistavia! Äskeinen 13,5 tunnin bussimatka tuntui yhtä pitkältä kuin lento Helsingistä Lontooseen. Penkit saa taitettua lähes vaakatasoon, joten saimme nukuttua hyvät yöunet bussissa. Tällä hetkellä istumme bussissa, joka on lähes samaa tasoa. Saa nähdä millaiseen joudumme kun vaihdamme..

Puerto Escondido jää varmasti mieliimme pitkäksi aikaa. Olimme rantakaupungissa kokonaiset seitsemän yötä, ja olisimme voineet viettää siellä vielä pidemmänkin aikaa. Halvat rantaravintolat, hieno pääkatu ja monet harrastusmahdollisuudet tekivät paikasta kodikkaan tuntuisen. Ja Sanna on ainakin päättänyt palata Hotel Mayfloweriin ja huoneeseen numero 17, niin ihana se kuulemma oli.

Oudointa Puertossa oli se, että kaupunki tuntui todella turvalliselta aina silloin kun poliiseja ei ollut lähettyvillä. Kuulimme paikalliselta mieheltä, että poliisit ovat melko korruptoituneita, ja voivat syyttää pimeän aikaan rannalla olevia turisteja lähes mistä tahansa ja viedä heidän rahansa. Myös Lonely Planet kertoi saman asian, joten pimeällä välttelimme rannalla kävelemistä. Lähes jokaisella poliisilla oli myös rynnäkkökivääri olalla, tämänkin takia he näyttivät melko pelottavilta.

Kävimme tanskalaisten Zoen ja Thomaksen kanssa koittamassa bodyboardingia ja surffausta Zicatela-rannalla. Liian isot aallot, liian pieni lauta ja lähes olematon taito eivät tehneet surffauksesta erityisen hienon näköistä. Bodyboarding sen sijaan oli onnistunutta, ehkä laudan päällä on helpompaa maata kuin seistä.. Opimme päivän aikana myös sen miksi surffarit yleensä pitävät paitaa päällä; yhteensä kuusi tuntia rannalla meinaa polttaa pohjoismaalaisen ihon vaikka aurinkorasva olisi kuinka tehokasta. Pitkän päivän jälkeen kävimme myös kunnon illallisella. Loistoravintolan ruuat viineineen maksoivat yli kymmenen euroa per henki. Huh mitä kiskontaa!

Puerto Escondidossa vastaamme tulivat myös matkamme ensimmäiset suomalaiset: Eija, hänen veljensä Tomppa ja Tompan poika Joonas. Tomppa ja Joonas olivat tulleet kuukauden lomalle Meksikoon, ja Eija toimi heidän oppaanaan. Eija on matkustellut ympäri maailmaa koko elämänsä ajan. Hän on erityisesti kolunnut Etelä- ja Väli-Amerikka. Puerto Escondidon rannoilla Eija istuskeli ensimmäisiä kertoja jo sinä vuonna kun Sanna syntyi. Saimme naiselta aivan mielettömiä reissuvinkkejä, kiitos niistä vielä tuhannesti!

Kävimme Eijan ja Joonaksen kanssa päiväretkellä tutustumassa hieman Puerto Escondidosta etelään sijaitseviin Zipoliten ja Mazunten kyliin ja hiekkarantoihin. Pienet hippikylät vaikuttivat oikein mukavilta paikoilta, mutta pikaisen käynnin jälkeen tuli jo sellainen olo, että kylät on jo nähty. Ehkä muutaman päivän vierailulla olisimme päässeet paremmin sisään pikkukylien tunnelmaan, nyt Puerto Escondidoon paluu tuntui kuin olisi kotiin palannut.

Mexico Cityssa tapaamamme irlantilaiset kundit tulivat Puertossa vastaan pariinkin kertaan. Juttu luisti oikein hyvin, saimmehan tuntumaa irlantilaiseen huumoriin jo opiskelijavaihdossa Dublinissa syksyllä 2006.

Puerto Escondidosta lähtiessämme saimme ensimmäisen kerran kokea pitkän matkan huonon puolen: jäähyväisten jättämisen. Oli haikeaa hyvästellä sekä tanskalaispariskunta, suomalaiskolmikko kuin Puerto Escondidokin. Toivottavasti tulemme olemaan yhteyksissä mahdollisimman monen huipputyypin kanssa, joita reissun aikana tapaamme. Noh, onneksi joku fiksu keksi sähköpostin ja Facebookin.

Bussin telkkareista kuuluu vihdoinkin englannin kieltä! Joku Vin Dieselin toimintakomedia pyörii espanjan teksteillä, joten nyt pitää keskittyä espanjan opiskeluun Vinin avulla. İHasta luego!

tiistai 23. joulukuuta 2008

Hotel Mayflower, Puerto Escondido,
20.12.2008 klo 14.55 gmt-6

Viides päivä Puerto Escondidossa menossa. Siivoojat tulivat huoneeseemme, joten istuskelemme parhaillaan hotellin terassilla. Tästä ja omalta parvekkeeltamme on näköala merelle ja kaupungin suurimmalle rannalle Playa Zicatelalle. Lämpöä on noin 30 astetta, samanlaista on ollut koko ajan kun olemme täällä olleet. Ekana päivänä se oli hieman liikaa Suomen lämpötiloihin tottuneille, mutta nopeasti siihen lopulta tottui.

Tarkoituksemme oli lähteä täältä huomenna etelään päin, mutta bussit ovat täynnä pari seuraavaa päivää. Joudumme siis olemaan paratiisissa vielä kaksi päivää lisää… Tiistaina lähtevässä bussissa on tilaa, joten lähdemme silloin kohti Tapachulaa. Kaupunki on lähellä Meksikon ja Guatemalan rajaa. Pääsemme perille jouluaaton aamuna, ja jatkamme toivottavasti suoraan Atitlan-järvelle Guatemalan puolelle. Järvi on muodostunut tulivuoren kraatterista, ja sitä ympäröi edelleen kolme tulivuorta. Ei kuulosta lainkaan pahalta paikalta!

Puerto Escondido on noin 20 000 asukkaan kaupunki Tyynen valtameren rannalla Etelä-Meksikossa. Edellä mainittu Playa Zicatela on yksi parhaista surffirannoista maailmassa, joten surffareita näkyy paljon. Keskustassa on melko paljon turisteja ja englannilla pärjää paremmin kuin edellisissä paikoissa.

Olimme varanneet pari ensimmäistä yötä valmiiksi hostellista nimeltä Tower Bridge. Yö maksoi 5,50€ joten melko halpaa oli. Tosin hostelli oli myös melko kauheassa kunnossa ja erittäin huonossa paikassa eli kaukana kaikesta. Säästettiin kuitenkin rahaa ja nähtiin myös toinen puoli kaupunkia, ei jääty pelkkään keskustaan mikä oli erittäin hyvä juttu. Hostellin lähellä oli myös kaupungin parhaat uimarannat, joissa maatessa meni pari ensimmäistä päivää melko leppoisissa merkeissä.

Kahden yön jälkeen muutimme keskustaan Hotel Mayfloweriin, josta saimme aivan fantastisen huoneen! Huone numero 17 sijaitsee ylimmässä kerroksessa, siellä on parveke ja kaunis merinäköala. Ainoa miinus hotellissa on se, että joulusesonki alkaa tänään ja huoneen hinnat lähes tuplaantuvat. Kävimme juuri varaamassa pariksi seuraavaksi yöksi huoneen viereisestä hotellista, jossa hinnat ovat edelleen alle 10€ per yö. Näköala menetetään, mutta matka rannalle lyhenee parista sadasta metristä muutamaan kymmeneen, joten ehkä se kompensoi asian.

Tapasimme jo Oaxacasta lähtiessämme mukavan tanskalaispariskunnan, Zoen ja Thomaksen. Kävimme heidän kanssaan veneretkellä snorklaamassa ja katselemassa delfiinejä, joita pyörii rannan edustalla kymmenittäin. Pääsimme myös uimaan keskellä merta ja tuntemaan meduusojen pistelyn iholla. Delfiinit ovat jopa minua nopeampia uimareita, ne leikkivät veneemme edessä ja muutamassa sekunnissa koko parvi saattoi kadota. Jopa kaikkein pienimmät hyppivät muutaman metrin loikkia ilmassa.

Koska surffaus on tämän paikan kovin juttu, kävin myös minä pikaisen kurssin, jotta pysyisin pystyssä laudan päällä. Sanna olisi myös tullut kurssille, mutta poti ensimmäistä lievää vatsatautia (tuskin viimeistä!). Aloittelijan laudalla seisoskelu yllättävän helppoa, joten ehkä huomenissa menemme koittamaan miten pystymme surffaamaan ilman opettajan apua.

Huone on siivottu, joten nyt pitää mennä ottamaan päiväunet. Jatketaan myöhemmin!

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Nettikahvilassa Puerto Escondidossa,
17.12.2008 klo 12.30 gmt-6

Kiitos kommenteista! Niitä on aina ilo lukea. Heini, kiitos Mazunte-vinkistä! Mennään sinne jos ehditään. Täälla Puerto Escondidossa saisi sukelluskurssin käytyä, ja just tässä pähkäillään, että käydäänko se täällä vai Hondurasissa. Eihän täällä mitään upeita koralliriuttoja ole, mutta toisaalta täällä olisi aika rento ilmapiiri ja pienet ryhmäkoot kurssin käymiseen.

Puerto Escondido on tällä hetkellä superhiljainen, syynä on kuulemma Jenkkien taloustilanne. Viime vuonna tähän aikaan paikka oli täynnä väkeä.

Meidänkin hostelli oli Hostelworldin kautta 5,50 euroa per henkilö per yö, ja majapaikan pitäjä oli heti vaatimassa tuplaten lisää, koska dollari on halventunut. Oli unohtanut ilmoittaa uuden hinnan nettipalveluun. Saatiin kuitenkin noi kaksi yötä edulliseen hintaan.

Tuomaksen kanssa on ollut ilo matkata! Kaikki Tuomaksen tuntevat tietävät, että mies on maailman iloisin ja leppoisin, joten kivaa on ollut! Eipä voisi oikein parempaa matkaseuraa olla.

Nyt biitsille!
¡Hasta luego!