lauantai 11. huhtikuuta 2009

Bussissa matkalla Siem Reapiin, Kambodza,
11.4.2009 klo 11.07 gmt+7

Matkustimme Vientianesta yöbussilla Pakxeen, josta jatkoimme saman tien Laosin etelärajalla sijaitsevalle saariryhmälle 4000 islandille ja siellä Don Detin saarelle. Bussissa oli penkkien sijaan aasialaisten pituuteen tehdyt sängyt (nukuimme siis makuubussissa – Sannan keksimä vitsi), joten itsellä oli sellainen metrin verran liikaa pituutta. Hyvin yö silti sujui jalkojen roikkuessa käytävällä.

Don Detissa ei maailman kriisit paljon painaneet. Saarelle ei ole vedetty sähköjä, ja bensaa säästääkseen aggrigaatit kävivät vain iltaisin. Tuuletin pyöri huoneessamme 18-22 välisen ajan, muuten viileydestä sai vain uneksia. Päivisin 35 asteen lämmössä sähkön puuttuessa Mekong-joki oli ainoa pelastus. Kolme päivää saarella menikin joessa uiden tai renkaalla (vuokra 0,40€/päivä) kelluen. Yhtenä aamuna vuokrattiin pyörät (0,70€/päivä), ja käytiin katsomassa viereisen saaren vesiputousta ja paikallisten kylien meininkiä. Suurimpana vaarana matkalla olivat kanat ja lehmät, jotka juoksentelivat edestakaisin poluilla.

Don Detin rauhasta matkamme jatkui hiukan vilkkaampaan paikkaan, Kambodzan 1,5 miljoonan ihmisen kaaosmaiseen pääkaupunkiin Phnom Penhiin. Matka kesti yhteensä reilut 13 tuntia, josta suurin osa ilmastoimattomassa bussissa. Harvoin on tullut hikoiltua yhtä paljon.. Phnom Penhiin saavuttuamme ensimmäinen nähtävyys oli liikenne. Tuk tukit ja moottoripyörät ajoivat joka suuntaan joka kaistalla ja autot tööttäilivät välissä. Seassa oli myös pyöräilijöitä. Mopoissa saattoi olla viisi matkustajaa ja autojen katoilla parimetriset kuormat. Risteyksistä meni ensiksi se kuka uskalsi.

Eilen kävimme sveitsiläisten Felixin ja Raphaelin kanssa tutustumassa hiukan ikävämpiin paikallisiin nähtävyyksiin, S21-museoon ja kaupungin vieressä sijaitsevaan Killing Fieldsiin. Vuonna 1975 paikallinen armeija nimeltä Khmer Rouge tyhjensi koko maan kaupungit ja käytännössä orjuutti koko kansan riisipelloille. Kaikki vastustajat sekä suurin osa koulutetusta väestöstä vangittiin, kidutettiin tai tapettiin, kulttuuri tuhottiin ja maa eristettiin ulkomaalaisilta. Vuosina 1975-1979 eli vain 30 vuotta sitten tapahtuneen ajanjakson aikana kuoli joidenkin lähteiden mukaan yhteensä 1,7 miljoonaa ihmistä. Syyllisiä on lähivuosina hiljalleen saatu vangittua, mutta esimerkiksi koko homman pääjehu Pol Pot kuoli vanhuuteen vapaana miehenä Thaimaassa vuonna 1998.

Pääkaupungin keskustassa sijaitseva S21 oli koulu, joka muutettiin vankilaksi. Siellä kidutettiin ja tapettiin parhaimmillaan (vai huonoimmillaan) sata ihmistä päivässä. Killing Fields oli pelto kaupungin vieressä, jossa suurin osa S21:ssä kärsineistä tapettiin ja haudattiin joukkohautoihin. Paikalla on nykyään muistomerkki, jonka sisällä on 8000 pääkalloa muistuttamassa kauhuteoista.

Tällaista mukavaa tällä kertaa, toivottavasti Angkorin temppelit olisivat hiukan iloisempi nähtävyys.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Joma Café, Vientiane, Laos,
5.4.2009 klo 17.35 gmt+7

Bussimatka Luang Prabangista Vientianeen sujui mielenkiintoisesti. Bussin piti lähteä iltaseitsemältä, mutta se lähtikin tuntia myöhemmin kahdeksalta – Lao-time. Suoraan bussiasemalta ajoimme huoltsikalle tankkaamaan, totta kai, eihän bussia nyt olisi aikaisemmin voinut tankata vaikka se seisoi asemalla tuon tunnin jonka odotimme.

Kun matkaan vihdoin päästiin, jaettiin matkustajille oksennuspussit. Olimme kulkeneet saman reitin päivänvalossa pari päivää aikaisemmin, ja vuoristossa kulkeva tie oli todella mutkainen. Oksupusseille löytyi käyttöä nopeammin kuin olisimme osanneet arvatakaan, kun takanamme istuva tyttö rupesi laattaamaan. Pian ykäilyjä kuului ympäri bussia. Ihme ettei me yökätty niihin ääntelyihin.

Bussissa oli tunnelmaa, kun paikalliset balladit soivat täysillä. Siis niin kovaa, että vieressä istuvalle Tuomakselle piti puhua reippaalla äänellä jos halusi tulla kuulluksi.

Noin puolentoista tunnin matkustamisen jälkeen oli pissatauko. Bussi pysähtyi tien viereen, matkustajat hyppäsivät ulos ja rupesivat helpottamaan oloaan bussin kyljessä kiinni. Oikeasti! Ne oli vain parin metrin päässä bussista – naisetkin! Me luikittiin kauas pusikkoon.

Pysähdyksen jälkeen valot sammuivat. Oltiin juuri päästy loistavasti vauhtiin uusimpien kirjojemme kanssa (Tuomaksella on James Pattersonin You’ve been warned ja minulla saman kirjailijan Along came a spider), kun valot sammuivat. Otsalamput olivat tietysti rikoissa tavaratilassa, joten jatkettiin lukemista kännykän lampun valossa.Myös korvatuplat oli unohtuneet tavaratilaan, joten nukkumaan käyminen oli hieman vaikeaa. Bussimatka kuluikin siis unen ja valveen rajamailla huonoilla penkeillä paikallisia hittien soidessa täysillä.

Niin, ja olihan meillä pidempi pysähdyskin. Sen aikana kuulimme brittitravellerilta, että hänen vieressään istui bussin vartija, mies rynnäkkökiväärin kanssa.

Vientianeen saavuimme puoli kuuden maissa. Löysimme heti avoinna olevan guest housen, jonne majoituimme. Huoneeseen päästyämme kuittasimme univelat.


Vientiane on hiljaisin pääkaupunki, jonka olemme koskaan nähneet. Juuri missään ei ole ristin sielua, mikä on hieman kuumottavaa. Olemme ihailleet täällä temppeleitä, joita löytyy paljon. Tänään kävimme 25 kilometrin päässä sijaitsevassa Buddha Parkissa, joka oli kaunis nähtävyys. Sen jälkeen vierailimme Cope-näyttelyssä, joka kertoi Jenkkien Laosiin Vietnamin sodan aikana pudottamista pommeista. Niitä pudotettiin 280 miljoonaa kappaletta, ja jopa kolmasosa niistä saattoi jäädä räjähtämättä. Noin 22 tuhatta ihmistä on kuollut sodan jälkeen pommien räjähdettyä. Suosittelen vaikuttavaa näyttelyä kaikille Vientianeen matkustaville!

Pari päivää Vientianessa sai riittää, joten tänään on edessä jälleen yön yli kestävä bussimatka. Matkustamme etelä-Laosiin Pakxeen. Bussissa on sängyt, minkä pitäisi hieman helpottaa unen saamista. Sitäkin tärkeämpää on, että tällä kerralla muistamme ottaa lähettyville myös otsalamput ja korvatulpat.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Restaurant Luang Brapang, Luang Prabang, Laos,
3.4.2009 klo 16.00 gmt+7

Oi Laos, Laos.. Ihana maa! Ollaan viihdytty superhyvin kolme päivää Luang Prabangissa. Temppeleitä on joka kadunkulmassa, ja niiden pihalla vilisee oranssikaapuisia munkkeja ja munkeiksi haluavia. Kamera on ollut kovassa käytössä, sillä munkkikokelaiden vaatetus sopii jotenkin vain niin tosi kauniisti tänne.

Munkkikokelaathan aloittavat päivänsä aamuneljältä, jolloin he rummuttavat päivän aloituskarkelon ilmoille. Olemme joka yö heränneet kajautuksiin, minäkin, vaikka korvatulppia nukkuessa käytänkin. Majapaikkamme sijaitsi aivan yhden temppelin vieressä, joten desibelit ovat korkealla.

Päivisin olemme vierailleet temppeleissä, joissa riittää ihailemista. Usein kyllä mietityttää, että olisiko sen kaiken kullan voinut käyttää näiden ihmisten elinolojen parantamiseksi? Paikalliset elävät aika alkeellisesti, ja olosuhteiden vaatimattomuus vielä syvenee kaupungin ulkopuolelle mentäessä. Me vuokrasimme eilen skootterin, jolla ajoimme katsomaan noin kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa mahtavaa vesiputousta, jossa Tuomas intoutui myös uimaan. Matkan varrella ajoimme usean pienen kylän läpi.

Vesiputoukselta matkamme jatkui elefanttileirille. Kahdeksasta fantista seitsemän oli sademetsässä retkellä, mutta yksi oli paikalla, ja saimme pienen ajelun 35-vuotiaan elefanttinaaraan selässä. Oli hauskaa. Illalla kävimme vielä kaksilla eri markkinoilla katselemassa paikallista menoa.

Toissailtana kävimme jokiristeilyllä Mekong-joella ihailemassa auringonlaskua. Olimme kahdestaan vajaa kolmituntisella risteilyllä, mikä hieman kummastutti, mutta väliäkös sillä – tässä kaupungissa turisteja (erityisesti ranskalaisturisteja, joista me emme liioin välitä) on nimittäin riittänyt ihan tarpeeksi. Useammassa kohdassa joen varrella oli pieniä leirejä, joissa musiikki soi ja nauru raikasi. Paljon porukkaa oli myös pyykkäämässä ja kalastamassa.

Elinolojen vaatimattomuudesta huolimatta ihmiset täällä ovat iloisia. Valkoihoisia turisteja ihmetellään ja osoitellaan, ja lapset jaksavat heiluttaa ja lähettää lentosuukkoja. Lentosuukot ja patongit ovat ranskalaista perua, Laoshan on Ranskan entinen siirtomaa. Siitä johtuen niitä ranskalaisturistejakin täällä varmaan ravaa niin paljon.

Nyt on jälleen aika pakata kimpsut ja kampsut ja hypätä ties monettako kertaa bussin kyytiin. Tällä kertaa määränpäänä on pääkaupunki Vientiane, josta Laosin kiertueemme alkoi noin viikko sitten. Nyt tarkoituksena olisi viettää kaupungissa pari päivää. Kymmentuntisen bussimatkan aikana säästämme majapaikkakustannuksissakin, sillä bussi lähtee iltaseitsemältä. Perillä meidän pitäisi siis olla aamuviideltä, mikä hieman huolestuttaa: minne mennä Vientianessa kello viisi aamulla? No, eiköhän se jotenkin selviä kun päästään paikan päälle.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Symoungkoun Guest House, Luang Prabang, Laos,
1.4.2009 klo 9.14 gmt+7

Kiirettä pitänyt, ei olla keretty kirjoittamaan. Tai sitten ollaan vaan omaksuttu paikallinen tapa ja laiskoteltu.

Kuala Lumpurissa oltiin kolme päivää. Asuimme työkaverini Elinan ja hänen suomalaisvaihtarikämppisten luona. Kämppä sijaitsi kaupungin keskustassa, hotellin 37. kerroksessa. Alla oli 13-kerroksinen kauppakeskus, 15. kerroksessa uima-altaat ja urheilumahdollisuudet, joten koko kompleksista ei olisi tarvinnut poistua mihinkään. Parasta oli kuitenkin näköala, joka levittäytyi huoneestamme. Petronasin tornit, jotka 2002 vuoden matkaoppaamme mukaan ovat maailman korkeimmat rakennukset (eivät siis enää) olivat keskellä maisemaa. Kiitos Elinalle ja muille majapaikasta, oli ihan mahtavaa!


Kävimme Elinan ja muiden vaihtareiden kanssa heidän opettajansa luona syömässä. Melko mukava opettaja, huvin vuoksi kutsuu vaihtareita vieraaksi. Ranskalaismiehen vietnamilaisvaimo teki tyttöjen kanssa vietnamilaista ruokaa ja melkein kymmenen tyyppiä oli syömässä. Viimeksi samassa paikassa oli ollut noin 25 vaihtaria ja vaimo oli tehnyt yksin 175 kevätrullaa..

Vikana päivänä pääsimme vihdoin tutustumaan kaupunkiin muualta kuin taksin ikkunasta. Kävimme tinkaamassa piraattikamoista Chinatownissa ja katsomassa Petronasin kaksoistorneja lähempää. Eipä kaupungissa juuri muuta nähtävää sitten ollutkaan.

Kuala Lumpurista otimme Air Asian 50 euron lennon Laosin pääkaupunki Vientianeen, jossa hyppäsimme suoraan bussiin ja matkasimme pohjoiseen Vang Viengiin. Kaupunki on Laosin suosituin paikka backpackereiden keskuudessa, ja kaupungin keskusta olikin täynnä länsimaalaisia. Keskustan erikoisuus ovat baarit, joissa näytetään eri sarjoja jatkuvalla syötöllä. Ravintola siis valitaan sillä perusteella haluaako katsoa Frendejä, Family guyta vai Simpsoneita. Myös paikalliset ovat löytäneet telkkarin, sillä joka kaupassa ja hotellin aulassa on telkkari päällä ja myyjät makaavat niitä tuijottaen. Ei paljon maailman huolet paina.

Muita kaupungin nähtävyyksiä ovat vieressä nousevat vuoret ja niissä olevat luolat, sekä tubing, eli paikallinen versio kaljakellunnasta. Otimme päiväretken jolla saimme hoidettua kaikki yhden päivän aikana. Saimme oman oppaan, jonka kanssa kuljimme kolmistaan koko päivän. Koko lysti maksoi 13 euroa per nokka.

Lähdimme ensin tutustumaan luoliin jotka sijaitsivat reilun kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Luoliin on rakennettu buddhapatsaita, mutta hienointa niissä oli lukemattomat tippukivet ja muut veden mukana muodostuneet muodostelmat. Pisin luolista on edestakaisin päiväretken pituinen, joten emme ihan loppuun asti menneet. Viimeinen luola oli puoliksi veden alla, joten siihen mentiin paikalliseen tapaan ison kumirenkaan kanssa.

Loistavan lounaan (joka tietysti kuului hintaan) jälkeen lähdimme kävelemään parin kylän läpi. Bambutalot eivät näyttäneet aivan moderneimmilta ja kanat juoksivat joka puolella. Lapset leikkivät, ankat uiskentelivat ja lehmät kävivät kylpemässä kylän pienessä joessa joka näytti enemmän ojalta. Sama oja on ainoa vedenlähde kylissä, joten sitä käytetään myös kokkaamiseen.

Päivän lopuksi tulimme isolle joelle, jota pitkin lähdimme ensin kajakilla alaspäin kunnes vastaan tuli ensimmäiset jokivarsibaarit. Joki on joka päivä täynnä länsimaalaisia, jotka tulevat joen baareihin juomaan, swingailemaan kymmenen metrin korkeudelta veteen ja kellumaan kumirenkaalla seuraavaan baariin. Mekin otimme ensimmäisen baarin ja parin Beerlaon jälkeen renkaat ja lähdimme lipumaan jokea alaspäin kohti kaupunkia.

Oppaamme Luang kertoi saavansa 40 000 kippiä eli paikallista rahaa päivässä. Paikalliset raksamiehet painoivat kuulemma aamukahdeksasta iltakuuteen ja saivat ainoastaan 25 000, joten Luang oli iloinen että oli opetellut englantia. Yksi euro on reilu 11 000 kippiä, joten raksamiehet tienaavat siis reilu pari euroa päivässä. Voisi jäädä Suomessa talot rakentamatta näillä liksoilla.

Kolme päivää Vang Viengissä turistien keskellä oli riittävästi, joten neljäntenä päivänä otimme bussin alle ja suuntasimme rauhoittumaan Luang Prabangin temppeleiden keskelle. Jatketaan siitä myöhemmin.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Johan’s Resort, Air Batang, Pulau Tioman, Malesia,
24.3.2009 klo 20.24 gmt +8

Huh, vihdoin se löytyi. Paratiisi siis.

Karibianmeren Roatánin saaren jälkeen emme ole oikeaa paratiisisaarta löytäneet. Singaporesta olimme menossa suoraan Kuala Lumpuriin, mutta kaupungissa asuvan ex-työkaverini Elinan vinkistä pistäydyimmekin Tiomanin saarelle Malesian itärannikolle.

Saari valittiin Time-lehdessä 70-luvulla maailman kymmenen kauneimman joukkoon. Se on helppo uskoa, kun katselee saaren kymmeniä hiekkarantoja ja niiden takaa vuorille nousevaa viidakkoa. Kun maisemiin lisää aivan upean vedenalaisen maailman ja saaren hintatason (eurolla saa ison aterian ravintolasta), on vaikeaa väittää ettei ole paratiisissa.

Majoituimme Air Batangiin, joka on noin kilometrin pituinen rannan vieressä sijaitseva pikkukylä. Reilu metrin levyinen betonikäytävä on kylän ainoa tie, ja kaikki talot sijaitsevat sen reunalla. Paikalliset liikkuvat yleensä vanhoilla sivuvaunullisilla pappatuntureilla, joihin on tungettu koko perhe pääluvusta riippumatta. Usein myös lapset ajelevat mopoilla, parhaimmillaan noin 13-vuotias kuskasi neljää pienempää sisartaan ilman sivuvaunua. Kypäriähän täällä ei tunneta, joten suomalaiset vanhemmat eivät ehkä tätä sallisi.

Jo ensimmäisenä iltana saimme luonnon järjestämän ilotulitulituksen. Jossain kaukaisuudessa oli myrsky, ja salamat valaisivat koko taivaan tasaisin väliajoin. Sama on toistunut lähes joka ilta, ja muutaman kerran myrsky on löytänyt myös tämän saaren. Trooppinen sade on hieman kovempi kuin suomalainen syyssade, joten olemme iloisina katselleet vedentuloa katon alta. Mielestäni myös Suomen sateet voitaisiin hoitaa paikalliseen tapaan, koko päivä aurinkoa, sitten vartissa vedet alas, jonka jälkeen hyvä sää jatkuu.

Toisena päivänä kävimme snorklaamassa rannan edustalla hienon korallin joukossa. Noin kymmenen minuutin jälkeen vastaan tuli lähes metrin pituinen kilpikonna, josta kuvia myöhemmin kun saamme hienon vedenalaisen kameramme kuvat kehitettyä. Uinnin jälkeen vuokrasimme polkupyörät ja poljimme saaren pääkaupunki Tekekiin. Kaupungiksi sitäkään ei juuri voi kutsua, pikkukylä olisi parempi nimitys. Matkalla lähes kaikki paikalliset lapset huutelivat ”hello” ja hymyilivät iloisina leikkiensä keskellä. Vastaan tulivat myös jo Singaporessa tutuksi tulleet apinat, jotka edelleen hämmensivät ihmismäisellä käytöksellään.

Seuraavana aamuna huomasimme, että joka paratiisissa on myös käärmeitä. Tämän paratiisin käärme oli hämähäkki, jonka Sanna löysi huoneemme lattialta. Valitettavasti emme saaneet viisisenttisestä hirviöstä kuvia, sillä tajusimme että joko se kuolee tai me kuolemme seuraavan minuutin aikana. Onneksi tällä kertaa oli sen vuoro.

Päivällä hyppäsimme veneeseen ja lähdimme ulapalle sukeltamaan. Alle vartin jälkeen veneen moottori hajosi, ja kilpailevan firman vene haki meidät takaisin maihin. Iltapäivällä pääsimme koittamaan uudestaan, ja tällä kertaa pienemmän veneen moottori kesti perille asti. Jo ensimmäinen sukellus oli aivan mahtava ja näimme paljon, mutta toinen veteen meno oli meille uusi kokemus. Alussa vastaan tulleet kilpikonnat unohtuivat, kun loppusukelluksella parimetriset hait tulivat näkyviin. Itse näin kyseisiä otuksia kuusi kertaa, en tiedä kuinka monta niitä yhteensä oli. Parhaimmillaan pääsin alle kymmenen metrin päähän ja sain otettua pari kuvaakin, toivottavasti onnistuivat..

Eilen lähdimme taas aamulla sukeltamaan ja jouduimme ensimmäistä kertaa veden alla hyökkäyksen kohteeksi. Noin puolimetriä pitkät vihreänliilat trigger fishit, joita olemme nähneet monilla sukelluksillamme, ovat näemmä aloittaneet pesimisen. Aiemmin liipasinkalat ovat olleet hyvinkin rauhallisia, mutta nyt ne hyökkäilivät lähes kaikkia sukeltajia kohti. Haita en pelännyt lainkaan, mutta nämä kaverit olivat oikeasti pelottavia. Maissa olisin varmasti voittanut otuksen tappelussa, mutta veden alla se liikkui hieman sulavammin kuin minä.

Sukelluksen jälkeen lähdimme kohti toista sukelluspaikkaa, ja kappas, kone meni rikki. Vartin savuamisen jälkeen moottori saatiin kuitenkin korjattua ja pääsimme tekemään kahdennenkymmenennen sukelluksemme. Kotimatkankin ajan moottori toimi loistavasti, joten emme joutuneet merihätään useampaan kertaan. Illalla menimme sukelluskouluttajien kanssa mojitoille rantabaariin. Drinkkiin tulee täällä kevyet kymmenen senttiä alkoholia ja hintaa reilu pari euroa, joten hirmu kalliiksi paikalliset kännitkään eivät tule.

Tänään kävimme biitsillä parantelemassa liian monen mojiton aiheuttamaa pahaa oloa. Matkalla näimme noin kymmenen apinaa mitkä tonkivat roskia, kaksi pythonia loikoilemassa puussa ja varmasti yli satakiloisen parimetriä pitkän liskon. Peruskävelylenkki.

Huomenna jätämme paratiisin ja lähdemme kohti Kuala Lumpuria.

Sukelluskuvia tulee hetken päästä kun saadaan filmi kehitettyä!

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Johan’s Resort, Air Batang, Pulau Tioman, Malesia,
21.3.2009 klo 23.29 gmt +8

Pari päivää Singaporessa vierähti kivasti. Majoittauduttiin Tuomaksen kaverin Pekan (http://mandelardo.wordpress.com/ ) luo, joka työskentelee Suomen Singaporen suurlähetystössä. Pekan asunnossa oli ruhtinaallisesti tilaa matkalaisille, ja pihalla saattoi pulahtaa uima-altaaseen pesemään noin kolmenkymmenen asteen kuumuuden aiheuttamat hiet iholta. Luksusta!

Heti ensimmäisenä iltana kävimme ihastelemassa Singaporen suuruutta Swissotelin 71. kerroksesta. Oli komeaa! Seuraavana päivänä kiertelimme Little Indiassa sekä Chinatownissa. Pikku-Intia oli hyvää esimakua tulevaan Intian kuukauteemme. Ollaan kuulu lähes kaikilta vastaan tulleilta reissaajilta, että Intiaa joko vihaa tai rakastaa. Se on kuulemma maa, jota ei voi unohtaa. Varmasti sopiva maa juuri ennen kotiinpaluuta.

Auringon laskeuduttua suuntasimme Singaporen eläintarhan Night Safariin. Ensin oli vuorossa show, jossa susi ulvoi, näädät lajittelivat roskia ja boakäärme löytyi yleisön jalkojen alta. Shown jälkeen lähdimme illan pimeydessä kiertoajelulle ihailemaan flamingoja, virtahepoja, leijonia, tiikereitä ja sarvikuonoja. Vau!

Seuraavana päivänä singaporeilu jatkui eläimellisissä merkeissä. Pyykinpesun jälkeen suuntasimme MacRitchie Reservoirin kansallispuiston sademetsään kävelylle apinat mielessä. Pekka oli käynyt ihailemassa apinoita jo aikaisemmin ja menettänyt aurinkorasvansa eläimille. Odotimme innolla serkkujen kohtaamista, mutta parin kilometrin kävelyn jälkeen saldona ei ollut kuin pari oravaa ja kaksi kilpikonnaa.

Yhtäkkiä kuulin korkeuksista rätinää ja kappas: puussa oli apina! Hetken meitä tuijotettuaan se lähti kuitenkin pakoon. Reilun kilometrin jälkeen metsäpolku päättyi ja oli aika valita toinen suunta. Emme suunnanneet kuitenkaan minnekään, sillä lähipuissa parin metrin päässä oli noin viisi apinaa. Mitä tarkemmin katselimme, sitä enemmän apinoita näkyi. Aurinkolasit oli piilotettu kassiin, mutta vesipullosta olisimme mielellämme luopuneet, jos vain joku elukoista olisi sen halunnut viedä. Se ei kuitenkaan kelvannut.

Apinat tulivat ihmettelemään meitä parhaimmillaan metrin päähän. Puolen tunnin maassa istuskelun jälkeen noin viidenkymmenen apinan lauma jatkoi matkaa syvemmälle viidakkoon, joten oli aika sanoa heipat. Pari kilometriä käveltyämme törmäsimme kuitenkin uuteen apinalaumaan, johon kuului noin kolmekymmentä pitkähäntäistä.

Kotimatkalla taksikuski tiedusteli heti tiukasti, ettemme kai vain syöttäneet apinoita. Eläinten syöttämisestä olisi varmasti saanut kunnon sakot, kuten niin monesta muustakin asiasta Singaporessa. Ei siis syljeskelty, ei roskattu eikä jauhettu purkkaa. Illalla kävimme syömässä sekä Pekan ja kavereiden joka torstaisissa illanistujaisissa. Singapore Sling oli hyvää!

Perjantaiaamuna lähdimme bussiasemalle tarkoituksenamme hypätä Malesian Mersingiin suuntaavaan bussiin. Mersingistä kulkee lautta Tiomanin saarelle, jonne toivoimme pääsevämme iltaan mennessä. Lippuluukulla nainen sanoi että koko päivän liput on loppuunmyyty, mutta kuski voisi ehkä auttaa. Kysyimme kuskilta, ja pääsimme kyytiin. Rahat taisivat mennä suoraan kuskin taskuun.

Malesian rajan ylitys sujui nopsasti, ja noin viiden tunnin matkustamisen jälkeen olimme vihdoin Mersingissä. Hypättyämme bussista ulos, oli meitä heti repimässä hihasta matkatoimiston nainen. Jos takana olisi ollut vaikkapa neljä viikkoa reissaamista Väli-Amerikassa, olisimme todellakin ohittaneet naisen reippaasti ja suunnanneet omia teitä kohti satamaa. Parin kuukauden länsimaissa suhaamisen jälkeen tuntui kuitenkin helpoimmalta lähteä naisen mukaan. Ostimme matkatoimistosta lauttaliput ja majoituksen kolmeksi yöksi Tiomanin saarelta. Eikä hinnat edes tuntuneet kusetukselta, ihme kyllä.

Meille jäi aikaa lautan lähtöön, joten kävimme Mersingissä syömässä ja kiertelemässä. Paikalliset saivat meistä suurta huvia: varsinkin nuoret osoittelivat ja nauroivat meille joka kadunpätkällä. Outoa?

Vehreälle Tiomanin saarelle saavuimme perjantai-iltana auringon jo laskettua. Laiva jätti meidät pienelle laiturille, josta kävelimme parinsadan metrin matkan kapeaa tietä majapaikallemme. Illalla kävimme ainoastaan tsekkaamassa kylän sukellusmestojen paikat ja syömässä, sitten tulikin jo uni gekkojen ääntelyn keskellä.

Suuret kiitokset Pekalle majoituksesta ja Singaporen esittelystä! Lisää Tiomanista myöhemmin.