Hostel Kafka, Antigua, Guatemala30.12.2008 klo 16.55 gmt -6

Jäätiin Antiguaan jumiin. Ollaan vaihdettu yhden tai kahden päivän välein kotia koko reissun ajan. Nyt löysin jostain pienen flunssan, ja päätettiin että ollaan muutama päivä paikallaan. Vietetään vuodenvaihde täällä, pitäisi olla ihan hyviä bileitä kaupungissa. Ensi vuoden toisena päivänä lähdetään Hondurasiin päin.

Mä olen maannut hostellilla ja katsonut Simpsoneita ja leffoja koko päivän. Sanna kävi kaupungilla pyörimässä, tuli käymään kotona ja lähti salsatunnille. Saa nähdä mitä se keksii pääni menoksi sen jälkeen.

Hostellissamme on ensimmäistä kertaa hyvin toimiva netti, joten olemme saaneet päivitettyä blogia vähän enemmän. Oikeassa reunassa on kuvagalleria. Kun painaa kuvaa, aukeaa uusi ikkuna. Sieltä kun painaa ”Käyttäjän Tuomas Galleria”, niin näkee enemmänkin kuvia reissultamme. Yritetään pistää niitä sinne tasaiseen tahtiin. Tai ainakin aina kun nettiyhteydet toimii.

Antiguassa on aika viileää, ja pari kertaa on tullut jopa pientä tihkua alas. Hyvää vaihtelua välillä, pian mennään taas kuumuuteen Karibianmerelle.

Nyt pitää mennä jatkamaan leffan katselua, käy liian rankaksi tämä riippumatossa kirjoittaminen.

Hostel Kafka, Antigua, Guatemala28.12.2008 klo 19.15 gmt -6

Antigua on nätti. Kaupungissa on samaa tyyliä kuin Oaxacan kaupungissa Meksikossa, mutta täällä on huomattavasti enemmän turisteja. Ja hinnat ovat sen mukaiset. Kävin muutamassa vaatekaupassa ja tuntui aivan siltä, kuin olisin kulkenut Helsingin putiikeissa. Ei sillä, että voisin tällä reissulla paljoa shoppailla. On kuitenkin ihanaa katsella ja haaveilla siitä, mitä kaikkea ostaisi jos voisi.

Löysin aivan ihanan laukun. Se on keltainen, tehty puuvillasta ja aivan tosi makea! Ongelma vain on siinä, että joudun kantamaan sen kuten myös kaikki muutkin ihanat laukut ja paidat ja kengät ja korut, jotka tällä reissulla päätän ostaa. Onhan tietysti vaihtoehto: voisin shoppailla ja lähettää ostokset Suomeen! Kätevää, eikö vain siskot? Täytyy laittaa harkintaan.

Atitlan-järven kolmas kohteemme eli San Marcos oli pikkiriikkinen. Päätimme viettää kylässä kaksi yötä, sillä löysimme siistin ja edullisen hotellin. Kylässä oli vain muutama päällystetty katu, joten kuljimme lähes kaikkialle polkuja pitkin. Polut olivat keskimäärin metrin leveitä, usein kapeampia. Kerran meitä vastaan tuli suurta polttopuukasaa selässään kantava mies, ja meidän täytyi perääntyä parikymmentä metriä, jotta ohittaminen onnistui.

Samoihin aikoihin kylässä vierailleen opiskelukaverini Tuiskun sanoin San Marcos oli täynnä new age -hörhöilyä. Oli meditaatiota, rajatietokurssia, kivihoitoa, jos jonkinmoista joogaa ja vaikka mitä. Jotkut uskovat, että kylässä on erityistä henkistä voimaa. Itse entisenä astangajoogina voin ehkä hieman ymmärtää, mutta Tuomashan nauroi koko touhulle. No, pääasia että kylä oli rauhallinen.

Vaikka lihakset olivatkin kipeät tulivuorelle kiipeämisen johdosta, päätimme eilen vuokrata kajakin ja lähteä Atitlan-järvelle melomaan. Valitsimme kajakkimallin, johon mahduimme molemmat. Saimme vinkin meloa rannan suuntaisesti oikealle, jolloin vastaan tulisi noin 40 minuutin melonnan jälkeen kiva biitsi. Suuntasimme sinne, kävimme uimassa ja lähdimme takaisin. Kajakkivuokraaja varoitti, että kello kahden jälkeen järvellä alkaisi tuulla ja aallot olisivat sen mukaiset. No, paluumatkalla tuuli tietysti yltyi.

Kun lähdimme melomaan San Marcosista, oli heti ensimmäisen niemen takana kallio, josta kundit hyppivät veteen. Palatessamme takaisin olimme aivan varmoja, että kyseinen kallio siinsi kaukana edessämme. Suuntasimme siis sitä kohti sivuille katsomatta. Ohitimme kallion ja kappas, kajakinvuokrausmestaa ei näkynyt missään. Uskoimme sen vain olevan kauempana, joten jatkoimme melomista. Tässä vaiheessa aallot olivat jo melkoiset. Jonkin ajan kuluttua löysimme sataman, joka ei ollut San Marcos vaan viereinen kylä! Olimme siis ohittaneet kotisataman – ja reippaasti! Ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Vielä noin puoli tuntia, ja olimme palanneet lähtöpisteeseemme.

Käsiä särki, vatsaa kurni ja oli hieman vilukin, sillä tuuli oli jo yltynyt melkoiseksi. Kajakin vuokrannut mies kertoi meidän olleen järvellä kolme tuntia. Uintibreikki kesti noin vartin, joten olihan treeni! Uni tuli illalla nopeasti suurten pasta-annosten jälkeen.

Tänä aamuna heräsimme seitsemältä. Lähdimme lautalla Panajacheliin, ostimme croissantit ja mehut matkaeväiksi ja hyppäsimme Antiguan-bussiin. Vajaan kolmen tunnin matkan aikana ehdimme tutustua losangelesilaiseen matkaseurueeseen. Tulimme hyvin juttuun ja saimme heiltä erinomaisia vinkkejä. Tänne Antiguaan tultuamme sovimme treffit illaksi ja kävimme kuulemassa lisää vinkkejä siitä, mitä Los Angelesissa kannattaisi tehdä. Nyt on vinkkejä vaikka muille jakaa. Vielä kun saamme kaupungissa parhaillaan lomailevien Vilman ja Joonan vinkit, niin päivät ovat täynnä. Jes!

Hups, tee jäähtyy. Täytynee keskittyä sen nautiskelemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Täällä soi Björk.

Hotel Quetzal, San Marcos, Lake Atitlan, Guatemala 26.12.2008 klo 18.00 gmt -6

Terveiset Atitlan-järven rannalta! Saavuimme järvelle jouluaattona, joten tämä on kolmas päivä tulivuorten keskellä. Ensimmäisen yön vietimme Panajachelissa, toisen San Pedrossa. Nyt olemme San Marcosissa, jossa asuu 3000 asukasta. Maisemat ovat kerrassaan upeat, järvi on keskellä vuoristoa ja tulivuoret nousevat lähes suoraan vedestä.

Matkamme Meksikosta Panajacheliin kesti lopulta vaivaiset 20 tuntia. Saimme ensimmäiset maistiaiset Guatemalasta jo rajalla, joka piti ylittää kävellen. Bussi jätti meidät Meksikon puolelle, jossa näytimme passimme viranomaisille. Kävelimme sillan yli Guatemalaan, ja teimme samat toimet paikallisille rajavartijoille. Koko rajan ylittävä silta ja tienoo oli täynnä miehiä, jotka halusivat vaihtaa rahamme paikalliseen valuuttaan. Naiset yrittivät myydä kankaita, koruja ja hedelmiä, ja eräs mies pyyteli jopa passejamme nähtäväksi. Tunnelma oli parhaimmillaan lähes yhtä kaoottinen kuin Salon iltatorilla Yön soittaessa Joutsenlaulua.

Rajalla vaihdoimme 100 pesoa eli 6 euroa Guatemalan quetzaleiksi. Itse yritin tingata takaisin saatavaa summaa 65 quetzaliin, joka ei jostain syystä miehelle kelvannut. Saimme lopulta 55 quatzelia ja luulimme, että sinisilmäisiä suomalaisturisteja jälleen huijattiin. Nettiin päästyämme tarkastin kurssin ja huomasin, että mies veti välistä kokonaiset kaksi prosenttia eli noin 12 eurosenttiä! Taisi kilpailu olla rajalla melko kovaa..

Rajalta päästyämme hyppäsimme takaisin bussiin, joka jätti meidät muutaman tunnin matkan jälkeen vilkkaaseen risteykseen lähelle Lake Atitlania. Sieltä meidän piti jatkaa matkaa omin keinoin. Risteyksessä tajusimme, että rajan markkinatunnelma oli vasta alkusoittoa. Kymmenet tyypit halusivat heittää meidät järvelle, ja ensimmäiset tarjoukset alkoivat 70 jenkkidollarista. Pikkubussiyrittäjät jopa valehtelivat, ettei jouluaattona kulje paikallisia linja-autoja. Noin vartin pyörittyämme olisimme jo päässeet järvelle 40 dollarilla, mutta tiesimme, että paikallisilla liikennevälineillä perille pääsisi murto-osalla siitä.

Tiedustelimme useilta bussikuskeilta heidän määränpäätään, ja lopulta löysimme oikean bussin, joka suuntasi Atitlan-järvelle. Kyseessä oli paikallinen chicken-bussiin eli vanha koulubussi Yhdysvalloista. Bussissa viereemme sattui paikallinen nainen, joka näytti kerrankin siltä, ettei hän ollut myymässä meille mitään. Hän ei osannut pätkääkään englantia, mutta pystyimme hyvin kommunikoimaan loistavalla espanjan taidollamme. Vielä ennen lähtöä risteyksestä toinen bussi tuli viereemme, ja nainen kertoi, että sillä pääsisi perille vielä nopeammin. Hyppäsimme siis bussiin naisen kanssa, ja noin tunnin ajomatkan jälkeen olimme vuoristossa, josta näimme Atitlan-järven puoli kilometria alempana. Nainen kertoi, että jälleen pitäisi hypätä pois ja vaihtaa kyytiä. Vaihdoimme pick-upiin, ja ajoimme vuoriston serpentiiniteitä alas parikymmentä minuuttia. Sitten olimmekin jo määränpäässämme Panajachelissa. Perillä yritimme antaa naiselle loput pesomme, mutta hän hymyili vain iloisesti ja kieltäytyi ottamasta rahojamme. Hän oli varmasti ainoa ihminen Guatemalassa, joka ei halua rahojamme..

Panajachel on Atitlan-järven suurin kaupunki. Asukasmäärä on 28 000. Vietimme kaupungissa yhden yön hotellissa nimeltä Mario’s Rooms. Jos matkustatte Panajacheliin, niin menkää sinne, paikka oli aivan loistava ja hinta edullinen. Näimme Panajachelissa enemmän valkoihoisia kuin missään muualla Lontoosta lähdön jälkeen. Kaupungissa oli paljon turisteja, mutta kaduilla vilisi myös latinoja ja alkuperäisasukkeja eli Maya-intiaaneja. Olimme alun perin kuulleet, että kaupunki olisi huono paikka, mutta me molemmat pidimme siitä. Illalla kävimme syömässä jouluaterian ravintolassa, jossa kaksi muusikkoa veti ikivihreitä.

Toisena päivänä otimme veneen järven toiselle puolelle San Pedron kylään. Olimme kuulleet, että siellä on järven paras meininki, vaikka asukkaita on vain 6 000. Jostain syystä kylä ei aivan vakuuttanut meitä. Pienet kadut ja jyrkät rinteet eivät olleet erityisen kauniita, eikä koko kylästä saanut oikein otetta. Keskustassa näimme kuitenkin joulujuhlan, joka poikkesi suomalaisista jouluriennoista. Koko kylä oli saapunut torille, johon tuli naamioituneiden ihmisten kulkue. Erilaiset hahmot nousivat korokkeelle yksitellen ja ottivat naamionsa pois. Jostain syystä kaikkien paikalla olleiden mielestä tämä oli hyvin hauskaa. Meidän lisäksemme näimme paikalla vain muutaman länsimaalaisen, joten traditio vaikutti hyvinkin paikalliselta.

Nukuttuamme yön viiden euron kämäsessä hotellihuoneessa, nousimme ylös puoli tuntia kukonlaulun jälkeen. Hotellin takapihalla siis oli kukko, joka ryhtyi huutamaan omaa sanomaansa puoli viideltä. Me lähdimme kello kuusi kiipeämään kohti San Pedron tulivuoren 3020 metrin korkeudessa olevaa huippua. Urakkaa tosin helpotti se, että San Pedron kylä sijaitsee reilun 1500 metrin korkeudessa, joten nousua oli vain hieman alle Halti-tunturin verran.

Kipusimme ylös reilusti yli 60-vuotiaan Manuel-oppaan ja hollantilaispariskunnan, Lauran ja Rythin kanssa. Kahden tunnin nousun jälkeen Laura jätti leikin kesken. Hän sanoi jäävänsä odottamaan, että palaamme ylhäältä. Sanna sen sijaan jatkoi suomalaisella sisulla loppuun asti, ja lähes neljän tunnin kipuamisen jälkeen pääsimme huipulle.

Huippu oli pilven sisällä, joten näkymät eivät olleet yhtä hienot kuin alempana, mutta fiilis oli sitäkin parempi! Ohi kiitäneet pilvet olivat näkemisen arvoisia, harvemmin niitä on nähnyt muualla kuin lentokoneessa. Tulivuori oli aktiivinen viimeksi 500 vuotta sitten, joten koko vuori kraatereineen oli puiden ja muun kasvuston peitossa. Kasvien ja puiden peitossa olevaa kraateria ei edes olisi tunnistanut, jos opas ei olisi kertonut sen sijaintia.

Alaspäin tuleminen oli kuin olikin huomattavasti helpompaa kuin ylöspäin meneminen. Reilun kolmen tunnin paikallaan seisoskelun jälkeen Laura näki jälleen meidät. Olisikohan ollut parempi fiilis, jos olisi jaksanut huipulle? Noin seitsemän ja puolen tunnin urakan jälkeen pääsimme takaisin lähtöpisteeseen. Kännykän askelmittari näytti 26 000 askelta ja 18.2 kilometriä.

Ansaitun lounaan jälkeen lähdimme veneellä kohti San Marcosia. Täältä löysimme mukavan hotellin, jossa vietämme seuraavat pari yötä. Päivän urakka oli niin suuri, että palkitsimme itsemme avaamalla turkinpippuripussin. Viivi ja Laama, kun treffaamme maaliskuussa Australiassa, voisimme haluta pari pussia tuliaisiksi, vink vink!

Huomenna tarkoituksena on lähteä Atitlan-järvelle melomaan. Saa nähdä, missä kunnossa lihakset aamulla ovat. Nyt lähdemme kuitenkin tutustumaan San Marcosiin.

Bussissa Guatemalassa, 100 km Meksikon rajalta, 24.12.2008 klo 9.15 gmt-6

Hyvää joulua kaikille! Täällä ei joulufiilis ole ihan samalla tavalla iskenyt päälle kuin normaalisti Suomessa. Onneksi bussissa pyörivä espanjaksi dubattu Yksin kotona -elokuva tuo joulufiilistä tännekin. Joulukoristeitakin näkyy monissa paikoissa, mutta palmut niiden ympärillä eivät vain jotenkin sovi kuvaan. Ainakin Meksikossa erilaiset juhlat alkoivat jo 12.12, joten joulu tuntuu olevan vain yksi juhla muiden joukossa. Onneksi joulua vietetään joka vuosi, joten ensi vuonna pääsemme taas syömään kinkkua ja rosollia perheidemme kanssa.

Lähdimme Puerto Escondidosta eilen illalla 17.30. Perille Tapachulaan pääsimme hieman ennen seitsemää aamulla. Sieltä tarkoituksenamme oli ottaa taksikyyti Guatemalan rajalle, josta olisimme jatkaneet paikallisilla busseilla kohti Atitlan-järveä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat – parhain päin!

Tapachulan linja-autoasemalla tiedustelimme eräältä bussikuskilta hyvällä espanjallamme, miten pääsisimme Guatemalaan. Mies osoitti bussia takanamme. Hetken ihmeteltyämme tajusimme, että vieressämme oleva ensimmäisen luokan bussi oli lähdössä juuri sillä sekunnilla Guatemala Cityyn! Reitti sinne kulki aivan määränpäämme vierestä, ja bussikuski lupasi kertoa meille oikean kohdan, jossa tuli hypätä pois. Alle kymmenen minuutin Tapachulassa käynnin jälkeen istuimme siis jälleen bussissa!

Meksikon bussit ovat loistavia! Äskeinen 13,5 tunnin bussimatka tuntui yhtä pitkältä kuin lento Helsingistä Lontooseen. Penkit saa taitettua lähes vaakatasoon, joten saimme nukuttua hyvät yöunet bussissa. Tällä hetkellä istumme bussissa, joka on lähes samaa tasoa. Saa nähdä millaiseen joudumme kun vaihdamme..

Puerto Escondido jää varmasti mieliimme pitkäksi aikaa. Olimme rantakaupungissa kokonaiset seitsemän yötä, ja olisimme voineet viettää siellä vielä pidemmänkin aikaa. Halvat rantaravintolat, hieno pääkatu ja monet harrastusmahdollisuudet tekivät paikasta kodikkaan tuntuisen. Ja Sanna on ainakin päättänyt palata Hotel Mayfloweriin ja huoneeseen numero 17, niin ihana se kuulemma oli.

Oudointa Puertossa oli se, että kaupunki tuntui todella turvalliselta aina silloin kun poliiseja ei ollut lähettyvillä. Kuulimme paikalliselta mieheltä, että poliisit ovat melko korruptoituneita, ja voivat syyttää pimeän aikaan rannalla olevia turisteja lähes mistä tahansa ja viedä heidän rahansa. Myös Lonely Planet kertoi saman asian, joten pimeällä välttelimme rannalla kävelemistä. Lähes jokaisella poliisilla oli myös rynnäkkökivääri olalla, tämänkin takia he näyttivät melko pelottavilta.

Kävimme tanskalaisten Zoen ja Thomaksen kanssa koittamassa bodyboardingia ja surffausta Zicatela-rannalla. Liian isot aallot, liian pieni lauta ja lähes olematon taito eivät tehneet surffauksesta erityisen hienon näköistä. Bodyboarding sen sijaan oli onnistunutta, ehkä laudan päällä on helpompaa maata kuin seistä.. Opimme päivän aikana myös sen miksi surffarit yleensä pitävät paitaa päällä; yhteensä kuusi tuntia rannalla meinaa polttaa pohjoismaalaisen ihon vaikka aurinkorasva olisi kuinka tehokasta. Pitkän päivän jälkeen kävimme myös kunnon illallisella. Loistoravintolan ruuat viineineen maksoivat yli kymmenen euroa per henki. Huh mitä kiskontaa!

Puerto Escondidossa vastaamme tulivat myös matkamme ensimmäiset suomalaiset: Eija, hänen veljensä Tomppa ja Tompan poika Joonas. Tomppa ja Joonas olivat tulleet kuukauden lomalle Meksikoon, ja Eija toimi heidän oppaanaan. Eija on matkustellut ympäri maailmaa koko elämänsä ajan. Hän on erityisesti kolunnut Etelä- ja Väli-Amerikka. Puerto Escondidon rannoilla Eija istuskeli ensimmäisiä kertoja jo sinä vuonna kun Sanna syntyi. Saimme naiselta aivan mielettömiä reissuvinkkejä, kiitos niistä vielä tuhannesti!

Kävimme Eijan ja Joonaksen kanssa päiväretkellä tutustumassa hieman Puerto Escondidosta etelään sijaitseviin Zipoliten ja Mazunten kyliin ja hiekkarantoihin. Pienet hippikylät vaikuttivat oikein mukavilta paikoilta, mutta pikaisen käynnin jälkeen tuli jo sellainen olo, että kylät on jo nähty. Ehkä muutaman päivän vierailulla olisimme päässeet paremmin sisään pikkukylien tunnelmaan, nyt Puerto Escondidoon paluu tuntui kuin olisi kotiin palannut.

Mexico Cityssa tapaamamme irlantilaiset kundit tulivat Puertossa vastaan pariinkin kertaan. Juttu luisti oikein hyvin, saimmehan tuntumaa irlantilaiseen huumoriin jo opiskelijavaihdossa Dublinissa syksyllä 2006.

Puerto Escondidosta lähtiessämme saimme ensimmäisen kerran kokea pitkän matkan huonon puolen: jäähyväisten jättämisen. Oli haikeaa hyvästellä sekä tanskalaispariskunta, suomalaiskolmikko kuin Puerto Escondidokin. Toivottavasti tulemme olemaan yhteyksissä mahdollisimman monen huipputyypin kanssa, joita reissun aikana tapaamme. Noh, onneksi joku fiksu keksi sähköpostin ja Facebookin.

Bussin telkkareista kuuluu vihdoinkin englannin kieltä! Joku Vin Dieselin toimintakomedia pyörii espanjan teksteillä, joten nyt pitää keskittyä espanjan opiskeluun Vinin avulla. İHasta luego!

Hotel Mayflower, Puerto Escondido, 20.12.2008 klo 14.55 gmt-6

Viides päivä Puerto Escondidossa menossa. Siivoojat tulivat huoneeseemme, joten istuskelemme parhaillaan hotellin terassilla. Tästä ja omalta parvekkeeltamme on näköala merelle ja kaupungin suurimmalle rannalle Playa Zicatelalle. Lämpöä on noin 30 astetta, samanlaista on ollut koko ajan kun olemme täällä olleet. Ekana päivänä se oli hieman liikaa Suomen lämpötiloihin tottuneille, mutta nopeasti siihen lopulta tottui.

Tarkoituksemme oli lähteä täältä huomenna etelään päin, mutta bussit ovat täynnä pari seuraavaa päivää. Joudumme siis olemaan paratiisissa vielä kaksi päivää lisää… Tiistaina lähtevässä bussissa on tilaa, joten lähdemme silloin kohti Tapachulaa. Kaupunki on lähellä Meksikon ja Guatemalan rajaa. Pääsemme perille jouluaaton aamuna, ja jatkamme toivottavasti suoraan Atitlan-järvelle Guatemalan puolelle. Järvi on muodostunut tulivuoren kraatterista, ja sitä ympäröi edelleen kolme tulivuorta. Ei kuulosta lainkaan pahalta paikalta!

Puerto Escondido on noin 20 000 asukkaan kaupunki Tyynen valtameren rannalla Etelä-Meksikossa. Edellä mainittu Playa Zicatela on yksi parhaista surffirannoista maailmassa, joten surffareita näkyy paljon. Keskustassa on melko paljon turisteja ja englannilla pärjää paremmin kuin edellisissä paikoissa.

Olimme varanneet pari ensimmäistä yötä valmiiksi hostellista nimeltä Tower Bridge. Yö maksoi 5,50€ joten melko halpaa oli. Tosin hostelli oli myös melko kauheassa kunnossa ja erittäin huonossa paikassa eli kaukana kaikesta. Säästettiin kuitenkin rahaa ja nähtiin myös toinen puoli kaupunkia, ei jääty pelkkään keskustaan mikä oli erittäin hyvä juttu. Hostellin lähellä oli myös kaupungin parhaat uimarannat, joissa maatessa meni pari ensimmäistä päivää melko leppoisissa merkeissä.

Kahden yön jälkeen muutimme keskustaan Hotel Mayfloweriin, josta saimme aivan fantastisen huoneen! Huone numero 17 sijaitsee ylimmässä kerroksessa, siellä on parveke ja kaunis merinäköala. Ainoa miinus hotellissa on se, että joulusesonki alkaa tänään ja huoneen hinnat lähes tuplaantuvat. Kävimme juuri varaamassa pariksi seuraavaksi yöksi huoneen viereisestä hotellista, jossa hinnat ovat edelleen alle 10€ per yö. Näköala menetetään, mutta matka rannalle lyhenee parista sadasta metristä muutamaan kymmeneen, joten ehkä se kompensoi asian.

Tapasimme jo Oaxacasta lähtiessämme mukavan tanskalaispariskunnan, Zoen ja Thomaksen. Kävimme heidän kanssaan veneretkellä snorklaamassa ja katselemassa delfiinejä, joita pyörii rannan edustalla kymmenittäin. Pääsimme myös uimaan keskellä merta ja tuntemaan meduusojen pistelyn iholla. Delfiinit ovat jopa minua nopeampia uimareita, ne leikkivät veneemme edessä ja muutamassa sekunnissa koko parvi saattoi kadota. Jopa kaikkein pienimmät hyppivät muutaman metrin loikkia ilmassa.

Koska surffaus on tämän paikan kovin juttu, kävin myös minä pikaisen kurssin, jotta pysyisin pystyssä laudan päällä. Sanna olisi myös tullut kurssille, mutta poti ensimmäistä lievää vatsatautia (tuskin viimeistä!). Aloittelijan laudalla seisoskelu yllättävän helppoa, joten ehkä huomenissa menemme koittamaan miten pystymme surffaamaan ilman opettajan apua.

Huone on siivottu, joten nyt pitää mennä ottamaan päiväunet. Jatketaan myöhemmin!

Nettikahvilassa Puerto Escondidossa, 17.12.2008 klo 12.30 gmt-6

Kiitos kommenteista! Niitä on aina ilo lukea. Heini, kiitos Mazunte-vinkistä! Mennään sinne jos ehditään. Täälla Puerto Escondidossa saisi sukelluskurssin käytyä, ja just tässä pähkäillään, että käydäänko se täällä vai Hondurasissa. Eihän täällä mitään upeita koralliriuttoja ole, mutta toisaalta täällä olisi aika rento ilmapiiri ja pienet ryhmäkoot kurssin käymiseen.

Puerto Escondido on tällä hetkellä superhiljainen, syynä on kuulemma Jenkkien taloustilanne. Viime vuonna tähän aikaan paikka oli täynnä väkeä.

Meidänkin hostelli oli Hostelworldin kautta 5,50 euroa per henkilö per yö, ja majapaikan pitäjä oli heti vaatimassa tuplaten lisää, koska dollari on halventunut. Oli unohtanut ilmoittaa uuden hinnan nettipalveluun. Saatiin kuitenkin noi kaksi yötä edulliseen hintaan.

Tuomaksen kanssa on ollut ilo matkata! Kaikki Tuomaksen tuntevat tietävät, että mies on maailman iloisin ja leppoisin, joten kivaa on ollut! Eipä voisi oikein parempaa matkaseuraa olla.

Nyt biitsille! ¡Hasta luego!

Bussissa matkalla Puerto Escondidoon, 16.12.2008 klo 8.10 gmt-6

Aurinko nousi reilu tunti sitten ja hiljalleen valaisi maiseman. Tyyni valtameri siintää metsän takana, toisella puolella nousee vuoristo. Palmut heiluvat vieressä, ja koulupukuisia meksikolaislapsia odottelee koulubussia tien vieressä.

Lähdimme eilen illalla yhdeltätoista Oaxacasta, ja olemme matkustaneet koko yön. Meksikolaiset pitkän matkan bussit ovat todella hyviä. Tiet ovat kiemurtelevia mutta tasaisia, joten matkalla on saanut nukuttua hyvin. Kun ottaa huomioon, että yöllä matkaamalla säästää hostelliyön hinnan, on tämäkin matka lähes ilmainen.

Eilen kävimme pyörähtämässä Monte Albanin raunioilla. Ne sijaitsevat Oaxacan keskustan vieressä 300-metrisen kukkulan päällä. Vaikka Mexico Cityssä näimmekin jo tarpeeksi raunioita, oli paikka jo pelkkien maisemien takia käynnin arvoinen. Lisäksi vanhimmillaan 2500 vuotta vanhat rauniot tekevät edelleen vaikutuksen, vaikka niitä näkisi kuinka paljon. Ja olihan huipulla myös hienoja puita.

”Gecko”-mies jatkoi huuteluaan lähtöömme asti. Saimme lopulta salaisuuden selville uskomattomalla salapoliisityöllä: Kysyimme hostellimme respasta, mitä ihmettä mies huutaa. Respan mukaan mies huutaa sanaa ”Tlaxiago”. Olisihan tuo pitänyt tietää. Hän kuulemma myy pikkubussimatkoja sen nimiseen viereiseen kaupunkiin. Uskomattoman tehokasta markkinointia, varmasti kaikki ohi menevät huomaavat paikan. Tosin ainakin ulkomaalaiset luulevat että mies on kylähullu. Alla olevasta videosta voi kuulla pari gecko-huutoa.

Nyt saavuimme Pochutlan kaupunkiin, josta pitäisi olla noin tunnin matka Puerto Escondidoon. Kello on 8.30. Bussin piti olla perillä määränpäässämme Meksikon aikaa kahdeksalta, joten aikataulussa ollaan!

Toinen aamu Oaxacassa, 15.12.2008 klo 8.14 gmt-6

”Gecko”-mies aloitti taas seitsemän jälkeen huutelunsa, mutta eilen hän tekikin lyhyemmän päivän; tulimme illalla kymmeneltä hostelliin ja hän oli jo lopettanut. Tänään on pakko selvittää, mitä mies yrittää myydä.

Oaxaca on ollut mainio paikka rentoutua Mexico Cityn sykkeen jälkeen. Kaupungissa asuu reilu 250 000 ihmistä, joten kaupungin vaihtaminen tuntuu samalta kuin menisi Salosta Orimattilaan. Koko keskusta on tehty suorakulmaiseen asemakaavaan, joten lähes kaikilta kaduilta on suora näkymä kaupungin läpi vuoristoon. Keskusaukio on todella eläväinen paikka, jota reunustavat kivat katuterassit. Aukiolla on paljon tapahtumia, ja joka ilta ilotulitukset räjähtelevät ympäri kaupunkia. Meksikossa on kuulemma tähän vuodenaikaan lähes joka päivä joku juhla.

Tänään käymme läheisillä Monte Albanin atsteekkirauniolla ja hengailemme lopun päivää vielä Oaxacassa. Illalla lähdemme Tyynen Valtameren rannalle Puerto Escondidoon. Bussi lähtee 23.00 ja on perillä aamulla, joten yö menee sujuvasti matkustaessa. Matka olisi suorinta reittiä vain reilu 200 kilometriä, mutta bussi kiertää vuoriston, joten pääsemme hyviä teitä pitkin rannalle. Jos joku on ollut siellä ja tietää hyvän hostellin niin otamme mielellään vastaan hyviä vinkkejä! Ja sama pätee kaikkiin paikkoihin maailmanympärimatkamme varrella. Muchos gracias!

Ja matkavinkki Meksikoon tuleville: Vaihtakaa Saunalahden liittymä johonkin toiseen! Ei toimi ollenkaan. Täytyy toivoa, että se alkaisi toimia etelämpänä. Sannan Sonera toimii hyvin, pikaisissa asioissa ottakaa ihmeessä yhteys siihen. Jos joku on yrittänyt lähettää minulle tekstareita tai muuta, niin en siis ole unohtanut teitä, mutta en varmaan koskaan tule niitä saamaankaan.

Mexico City summa summarum, part three

Nähtävyydet

Templo Mayor

Kaupungin historiallisen keskustan keskellä sijaitseva atsteekkien päätemppeli löydettiin rakennustöiden yhteydessä vasta vuonna 1978. Silloin aloitettiin suuret arkeologiset kaivaukset, jotka jatkuvat edelleen. Nykyään paikalla on näkyvissä temppelin rauniot, jotka on rakennettu seitsemän kertaa vanhan päälle. Aina kun edellinen kerros upposi mutaan, korotettiin temppeliä uudella kerroksella. Raunioiden yhteydessä on myös museo, jossa on esillä paljon paikalta löydettyjä esineitä.

Antropologinen museo

Mexico Cityssa on enemmän museoita kuin missään muussa kaupungissa, joten kuukauden lomalla voisi viettää kaikki päivät vain museoita kierrellen. Kaupungin ylpeys on Antropologinen museo, joka on joka matkaoppaassa kaupungin ykkösnähtävyys. Siellä on esillä kaikki Meksikossa ja lähialueilla vaikuttaneet kulttuurit, joten museo tarjoaa hyvän läpileikkauksen alueen historiaan. Hienoin juttu museossa on kuitenkin sen keskusaukion katos jota kannattelee vain yksi palkki.

Kirkot ja muut vanhat rakennukset

Etenkin kaupungin historiallinen keskusta on täynnä hienoja rakennuksia, joita espanjalaiset rakensivat tultuaan uudelle mantereelle. Keskusaukion vieressä sijaitsevat rakennukset kannattaa ainakin käydä tsekkaamassa.

Teotihuacan

Yli 2000 vuotta vanha kaupunki 50 kilometriä keskustasta. Kaupungissa on kaksi suurta pyramidia, joista suurempi on maailman kolmanneksi suurin. Suurin on Kheopsin pyramidi Egyptissä ja toiseksi suurin... googlaa... on Meksikossa, näköjään aika lähellä Oaxacaa, mut se on Wikipedian mukaan vain metrin korkeampi kuin Teotihuacanilla.

Saatiin pyramidien päiväretki käytännössä ilmaiseksi, koska otimme muita matkoja samassa. Menimme paikalle parilla pikkubussilla ja oppaamme oli uskomattoman mukava ja taitava tyyppi! Hän kertoi paljon historiasta mutta myös kaikkia hienoja juttuja Meksikon kulttuurista, joita ei oltaisi koskaan huomattu ilman opasta.

Jos tulette Mexico Cityyn, menkää käymään Teotihuacanilla! Muut paikat voi jättää väliin, mutta nämä pyramidit kannattaa tsiigata. No käykää myös antropologisessa museossa. Näillä kahdella käynnillä voitte jo alkaa pätemään Meksikon historian tietämyksellä kaveriporukassa.

Jotain muuta, mitä?

Meksikon suosituin urheilulaji on jalkapallo. Sen myös huomaa, eilen Oaxacassa kävellessämme lähes joka putiikissa katsottiin varmaankin tärkeää futismatsia. Toiseksi suosituin laji on tietysti wrestling!

Otimme wrestling-matkan samaan syssyyn muiden matkojen kanssa, ja se todella kannatti! Matka alkoi hostellimme alakerrassa tequilapullon tyhjennyksellä. Sieltä siirryimme jäähallin kokoiselle wrestling-areenalle. Painijat olivat todella taitavia, mutta ehkä mielenkiintoisempaa oli seurata yleisöä, joka oli aivan fanaattinen! Jokaisella tuntui olevan oma suosikki, jota kannatettiin suureen ääneen. Suurin tähti Mystico kuitenkin mystisesti jäi toiseksi 20 painijan kaikki-vastaan-kaikki-ottelussa.

Jeps, ehkä siinä tärkeimmät Mexico Citysta. Nyt jälleen syömään aamupalaa, joka oli muuten aivan loistava eilen!

Ensimmäinen aamu Oaxacassa, 14.12.2008 klo 6.56 gmt-6

Aurinko alkaa nousta, Sanna nukkuu ja kaupunki heräilee hiljalleen. Tien toisella puolella mies aloitti juuri huutamaan parin minuutin välein ”gecko”. Hän teki sitä jo koko eilisillan, eikä olla vielä saatu selville mitä se tarkoittaa.

Päästiin eilen perille Oaxacan kolonialistiseen kaupunkiin. Mexico Cityn jälkeen elo täällä tuntuu jotenkin rauhalliselta ja rennolta. Talot ovat kahden kerroksen korkuisia ja vuoret ympäröivät kaupunkia. Mexico Cityssa muutama travelleri sanoi, että tulemme pitämään Oaxacasta todella paljon, ja ainakin ensivaikutelma on todella positiivinen.

Asuinpaikkamme on Hostel Paulina, hyväkuntoinen ja halpa hostelli aivan keskustassa. Talo näyttää sisältä aivan etelä-espanjalaiselta valkoisine seinineen ja suihkulähteineen. Ainoa heikkous majapaikassa on langattoman netin puute, joten joutuu näkemään hieman enemmän vaivaa jotta tämäkin teksti saadaan teidän luettavaksenne.

Matka Oaxacaan oli loppuun asti aivan upea. Nykyaikaisessa, ilmastoidussa pikkubussissamme oli viisi matkustajaa, joten jalkatilaa oli vaikka muille jakaa. Korvat lukossa kiemurtelimme koko 450 kilometrin matkan vuoristossa huomattavasti paremmilla teillä kuin Suomessa normaalisti. Maisemat olivat suoraan lännenelokuvista: korkeat vuoret, syvät kanjonit, miljoonat kaktukset ja korppikotkien kiemurtelu yllämme sai vihdoin ymmärtämään, että me todella olemme Meksikossa. Matkan olisi voinut ottaa vaikka päiväretkenä pelkästään maisemien takia.


Mexico City summa summarum, part two

Kaupungin yleisilme

Atsteekit rakensivat nykyisen Mexico Cityn kohdalle Tenochtitlanin kaupungin vuoristoon Titicaca-järven päälle. Tästä johtuen kaupunki on uponnut koko olemassaolonsa ajan. Lisäksi Meksiko on maanjäristyksille herkällä alueella, joten kaupungin perustus ei ole aivan Suomen peruskallion luokkaa. Keskellä katuja saattaa hyvin olla isoja kuoppia ja railoja joita ei olla täysin peitetty. Jopa opaskirjassamme kehotettiin katsomaan mihin astuu, sen verran yleinen ongelma on.

Vietimme suurimman osan ajastamme kaupungin historiallisessa keskustassa. Kun espanjalaiset valloittajat tulivat Meksikoon, he halusivat osoittaa mahtavuutensa, ja rakensivat omat rakennuksensa vanhojen päälle. Paikka oli jo muinaisen Tenochtitlanin keskus, ja 1900-luvulla tehtiin paljon arkeologisia löytöjä keskustan alueella. Tasaisin väliajoin uusien talojen väleissä ja pihoilla näkyykin atsteekkiraunioita, joita on kaivettu mudasta.

Muualla keskustassa, joka on muuten sen kokoinen että metroa todella tarvitaan, löytyy nykyaikaisia pilvenpiirtäjiä, puistoja ja merkkiliikkeitä. Kaupungin pääkatu on Pariisin Champs’ Elysèen tyyppinen kokonaisuus. Katu on tajuttoman pitkä ja leveä suora, jonka keskella on isoja monumentteja, ja jota reunustavat kaupungin moderneimmat rakennukset ja hienot taideteokset.

Heti hienojen alueiden vierestä löytyy köyhempiä seutuja, jotka ovat täynnä piraattituotteita ja ”ei niin kauhean hygieenisen näköisiä” ruokakojuja. Eräskin nainen myi tacoja torilla, ja täytteet sekä kastikkeet olivat kätevästi muovipusseissa.

Me opimme, että vaikka kartassa metroasema on tien eteläpuolella, saattaa pohjoispuolelta silti päästä pois. Lähdimme 180 astetta väärään suuntaan, jossa sattui olemaan jälleen yksi paikallinen Mustamäen tori. Torin läpi päästyämme ylitimme leveän tien, ja huomasimme olevamme väärässä suunnassa. Olimme saapuneet melko kovan slummin näköiselle alueelle ja aurinkokin alkoi sopivasti laskea. Pelottavannäköisten kulmien hämärtyessä pääsimme kuin pääsimmekin ilman suurempia traumoja ja tavaran menetyksiä takaisin paremmille alueille, juuri ennen pimeän tuloa.

Kun keskustasta lähtee pois, näkee millaista on todellinen arki Mexico Cityssa. Tuhannet betonihökkeleiltä näyttävät talot seisovat vuorenrinteillä ja keskustan pilvenpiirtäjien hohdokkuudesta ei ole tietoakaan. Mekin näimme alueet ainoastaan auton kyydistä, ei tullut heti mieleen lähteä katsastamaan järjestelmäkamera kaulassa millaisia alueet ovat lähempää.

Saasteet

Mexico City on joidenkin lähteiden mukaan maailman saastunein kaupunki, tosin Kiinan pikkukaupungit ovat varmasti menneet jo ohi. Smogi peittää koko kaupungin, ja vuoret ympärillä ovat melko usein näkymättömissä. Ei mikään ihme, kun katsoo autojen määrää ja bensan hintaa, joka oli reilu 30 senttiä litralta. Saasteet tuntuvat silloin tällöin myös kurkussa ja silmissä, mutteivät ainakaan opaskirjan mukaan ole vaarallisia terveydelle. Jos 20 miljoonaa ihmistä asuu paikassa, niin tuskin turistitkaan niihin viikossa kuolevat..

Sanna heräsi, joten nyt taidamme lähteä aamupalalle. Toivotaan, että aamiainen on yhtä hyvä kuin viime hostellissa. Hetkinen – gecko-miehen myyntihuutoa ei enää kuulu!? Ehkä hän on siirtynyt paremmille mestoille.

Pikkubussissa matkalla Oaxacaan, 13.12.2008 klo 12.16 gmt-6

Bussimme piti lähteä aamulla yhdeksältä Mexico Citysta. Kello yhdeksän tarkoittaa Meksikossa noin puoli kymmentä, mikä ei tietenkään meitä haitannut, saimmehan enemmän aikaa syödä herkullista aamiaista. Jo Irlannin syksynä saimme tuntumaa venyviin aikakäsitteisiin, mikä on sittemmin helpottanut elämää huomattavasti. Päämäärämme on Oaxacan (lausutaan wahaka), kaupunki 450 kilometriä pääkaupungista etelään. Matkan pitäisi kestää noin kuusi tuntia, ja ainakin tähän asti tiet ovat olleet loistavia. Kolmekaistainen moottoritie kiemurtelee vuoristossa tulivuorten ja kymmenien normaalien vuorenhuippujen välissä.

Valitsimme kyydiksemme jo aiemmin mainostetun hostellimme matkatoimiston järjestämän matkan. Otimme samasta paikasta myös kaksi retkeä, päivän reissun Teotihuacanin pyramideille ja illan Meksikon toiseksi suosituimman urheilulajin parissa. Joulutarjouksena saimme pyramidimatkan ilmaiseksi, ja pienten väärinkäsitysten jälkeen paketti maksoi vähemmän kuin normaali reittibussi Oaxacaan.. Lucky us.

Oaxacassa pääsemme vihdoin pois Mexico Cityn alle 25 asteen kylmyydestä; säätiedotus lupasi nimittäin täksi päiväksi +32 astetta. Kaupungissa vietämme ainakin yhden yön, sen jälkeen reitti on auki. Joko lähdemme Tyynen valtameren rannalle tai suoraan pois Meksikosta etelään päin. Parin sadan kilometrin matka merelle kestää Oaxacasta noin seitsemän tuntia vuoriston takia, siksi sinne ei ihan muutaman päivän takia viitsi matkata. Huomiseen mennessä pitäisi tehdä päätöksiä. Nyt pitää kelata tarkemmin millainen maailman ehkä suurin kaupunki olikaan.

Mexico City summa summarum, part one

Ihmiset

Ihmisiä on joka puolella. Yleisesti ottaen kaikki ihmiset ovat ystävällisiä, ja vaikka joka paikassa on ruuhkaa, ei kukaan töni tai törmäile toisiinsa.

Köyhyyttä näkyy paljon, ja itsensä tuntee melko rikkaaksi ihmisvilinässä. Sikarikkaita ei tullut paljon vastaan, tuloerot eivät pistäneet silmään niin paljon kuin monessa muussa paikassa. Suurinpiirtein joka toinen vastaantulija yrittää myydä jotakin. Lähes kaikki keskustan kadut rikkaimpia alueita lukuun ottamatta ovat täynnä kojuja, joissa myydään erilaisia piraattituotteita tai ruokaa. Joka tapauksessa kaikki uskovat melko helpolla jos sanoo ”ei”, eikä kukaan tyrkytä tuotteitaan liikaa.

Liikenne

Autoja tuntuu olevan lähes yhtä paljon kuin ihmisiä. Kaistoja ei juurikaan tunneta, joten autot menevät käytännössä aina sieltä mistä mahtuvat. Keskimmäiseltä kaistalta voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, pitää vain toivoa, että muut väistävät.

Selvästi hienoin asia on liikenteessä on liikennevaloristeykset. Keskustan alueella lähes joka risteyksessä on valot, mutta niiden lisäksi keskellä risteystä seisoo yksi tai kaksi liikennepoliisia. Poliisit huitovat ja viheltävät milloin mistäkin suunnasta saa tulla, joten liikennevaloilla ei käytännössä ole väliä. Kun johonkin suuntaan tulee vihreät valot, poliisit näyttävät silti että punaisesta valosta tulevat autot voivat ajaa. Tämä johtaa älyttömiin tööttäilyihin ja välillä uskomattomiin autosumiin keskellä risteystä sekä siihen että kaikissa risteyksissä voi ajaa punaisia päin, kunhan vilkaisee ettei tule autoa. Onhan tällä systeemillä ainakin työllistävä vaikutus...


Julkinen liikenne on ainakin turistin näkökulmasta pelkästään metron varassa. Rämän näköisiä bussejakin menee paljon, mutta metrolla pääsee joka puolelle kaupunkia. Lisäksi metroasemat ja reitit on merkattu erittäin selkeästi, joten edes me emme eksyneet kertaakaan maan alla. Mexico Cityn metroa onkin kehuttu yhdeksi maailman parhaista metroverkostoista. Parasta metrossa on kuitenkin sen hinta. Kahdella pesolla eli reilulla kymmenellä eurosentillä pääsee kaikkialle.

Nyt loppuu läppäristä akku, joten täytyy keskittyä vuoriston maisemiin ja jatkaa kirjoittamista Oaxacassa.

Mexico Cityssa neljättä päivää, 12.12.2008 klo 00.05 gmt-6

No niin, päästiin taas sivistyksen eli aina niin hienon internetin ääreen. Ollaan saatu säkeittäin pettynyttä palautetta faneiltamme koska blogia ei ole päivitetty lähdön jälkeen. Pahoittelut siitä. Saavuttiin Meksikoon maanantaina ja oltiin pari ekaa yötä hotellissa, jossa ei ollut nettiyhteyttä, joten siksi vähän kesti uusien tekstien ilmestyminen. Lisäksi nykyisenkin hotellimme netti katkeaa yöksi kokonaan, joten tämäkin teksti myöhästyy pari päivää.

Kiirettä on pitänyt muutenkin, Mexico Cityssa on melko paljon nähtävää. Kaupungin ympäristössä asuu arviolta 20 miljoonaa ihmistä, mikä tarkoittaa noin sataa Tamperetta ahdettuna vuoristoon 2200 metrin korkeuteen. . Yritäpä kiertää sata Näsinneulaa alle viikossa!

Ensimmäisenä iltana valtameren takana tajusi kuinka amatööri voi olla perusasioissa, kun pääsee kauas kotoa. Jet lag painaa päälle, paikallisesta kielestä ei saa selvää. Mitä saa syödä, mitä ei? Tarvitaanko moskiittoverkkoa kaupungissa?

Heti lentokentällä joku taksikuski yritti viedä ensimmäiset pesomme, ainoastaan Sannan tiukka ”EI!” toimi ja pääsimme virallisella taksilla hotelliimme kolme kertaa halvemmalla. Ensimmäinen hotellimme oli ihan ok. Huoneemme sijaitsi kymmenennessä kerroksessa ja näkymät kaupungin ylle olivat mahtavat.

Löysimme kuitenkin huomattavasti paremman ja halvemman katon päämme päälle kolmanneksi yöksi. Jos olette tulossa Mexico Cityyn niin voin suositella asuinpaikaksi Mundo Joven -ketjun Hostel Catedralia. Oma huone suihkulla, 13 euroa yö per nuppi, sisältää aamiaisen ja päivällisen sekä kaiken muun tarvittavan. Alakerrassa olevasta matkatoimistosta saa halpoja retkiä kaupungin ympäristöön. Lisäksi sijainti on loistava, kattoterassilta on näkymä kaupungin keskusaukiolle.

Nyt pitää mennä nukkumaan jotta jaksaa herätä aamulla Teotihuacanin pyramideille lähtevään bussiin. Niistä ja muista nähtävyyksistä myöhemmin! ¡Adios!

Bostonin yläpuolella, British Airwaysin koneessa 8.12.2008 klo 20.00 gmt

Taas ollaan lentokoneessa. Ollaan istuttu jumbo jetissä jo yli seitsemän tuntia, ja yksi pikkupoika on juossut ohitsemme ainakin 50 kertaa. Matkaa on vielä jäljellä yli neljä ja puoli tuntia, iso lammikko tuo Atlanti.

Englannissa oli aivan mahtavaa! Asuimme Sannan tädin luona Esherissä, vajaan puolen tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Iso kiitos Sadulle ja Kevinille kivasta viikonlopusta! Oli hienoa nähdä vielä tuttuja ennen valtameren ylitystä. Saimme juhlittua itsenäisyyspäivääkin kunnolla samppanjaa juoden ja seuraten Linnan juhlia netin välityksellä. Ehkä se tekniikka on vähän pienentänyt maailmaa..

Taivas oli pilvetön koko viikonlopun ajan, ja talvinen Englanti näytti upealta. Kävimme myös Lontoon keskustassa katsastamassa Big Benin ja muut perusnähtävyydet. Havaitsimme myös sen, miten Brittien kova lama on vaikuttanut jouluostoksiin. Eipä näkynyt lamasta merkkiäkään kun katsoi ihmismassaa ja heidän ostoksiaan.

Hyde Parkin Speaker’s Corner oli outo paikka. Noin kymmenen miestä seisoi korokkeillaan puiston laidalla jakaen omaa sanomaansa uskonnosta, politiikasta tai jostakin muusta, mitä sitten halusivatkin välittää eteenpäin. Varmaan parisataa ihmistä jaksoi kaiken lisäksi kuunnella heitä!

Nyt on pieni, alle kymmenen miljoonan asukkaan Lontoo nähty ja päästään tuplaten suurempaan Mexico Cityyn.

Itämeren yllä Finnairin koneessa, 6.12.2008 klo 8.30 gmt+2

Mikä onkaan parempi tapa juhlia Suomen itsenäisyyspäivää, kuin lähteä puoleksi vuodeksi pois kotimaasta?

Lento Lontooseen lähti ajallaan ja ilman suurempia säätöjä. Miniläppäri käynnistyi heti kun olimme nousseet, ja ainakin vielä tuntuu hienolta leikkikalulta tällainen pikkuinen. Hyvin nukuttujen parin tunnin yöunien ja ”runsaan” lentokoneaamiaisen jälkeen olemme pirteinä ja täysin valmiina matkaan! Valmistelimme matkaa muutaman kuukauden, ja nyt se vihdoin alkaa. Vähän on outo olo, ei meinaa tajuta.

Vietämme Lontoossa viikonlopun Sannan tädin luona. Siellä olemmekin viimeistä kertaa vähään aikaan tutussa ja turvallisessa länsimaisessa ympäristössä. Sääennuste lupasi poutaa koko viikonlopuksi, saa nähdä miten käy yleensä melko sateisessa Englannissa..

Briteistä suuntaamme Mexico Cityyn, jossa suunnittelimme viettävämme noin viikon. Miljoonakaupungin jälkeen reissaamme viiden viikon ajan Väli-Amerikan espanjankielisillä alueilla. Espanjaahan olemme opiskelleet yhteensä noin puoli tuntia viimeisten kuukausien aikana, joten selviydymme varmasti hyvin. Dos cervezas, por favor. Kai sillä pärjää pitkälle.

Blogi valmis

Nyt on blogi luotu, eiköhän lähdetä matkalle.